Hesarin taannoinen sepustus siitä kuinka huumori puuttuu kotimaisesta kirjallisuudesta pisti sappeni kiehumaan ihan vanhanaikaiseen tyyliin ja muistin taas, miksi aikoinaan ristin blogini häiriöklinikaksi. Voi herran pieksut sentään, tuli taas niin munaton olo jotenkin. Minun piti kirjoittaa aiheesta, mutta päätin ensin rauhoittua hiukan etten taas julkisesti munaisi itseäni ja se olikin hyvä ratkaisu, koska Tuima oli ehtinyt kylmäpäisesti kirjoittaa asiasta ja hänellähän nyt on vähän laajempaa näkökulmaakin kirjallisuuteen.    

Lainaus: Onko niin, että miestoimittaja ja kustantajat eivät ole kiinnostuneita naisten huumorista, koska se on jotain muuta kuin huumori-ikoniksi nostetun Aleksis Kiven komiikka? Ollaksesi humoristi Suomenmaassa on oltava mies? Oikeaa huumoria ei synny naisen arkipäivästä ja näkökulmasta? Onko naisten itseironia liian vaikeaa? Vai onko laji väärä, kirjat liian kevyitä? Onko naisten huumori suorastaan liian pientä, sellaista joka ei yritä ottaa tilaa haltuun naurattamisella, vaan jättää hyrisevät oivalluksen hetket lukijalle?

On on on. Ikävä kyllä on, eikä se taida ikinä muuttua. Nyt iski taas pessimismi. Menen tässä kieriskelemään tomussa ja tuhkassa, kaikki on niin turhaa. Mutta lukekaa Tuiman juttu, se on hyvä.