Kirjailijantyössä joutilaisuus ja suoranainen laiskottelu on usein mitä suurimmassa määrin ahkeruutta. Tämä tuli mieleen, kun luin Arjan kommentin.

Ongelma omalla kohdallani on siinä, että vaikka tiedän olevani ahkerimmillani usein juuri silloin kun päältä katsoen olen veltoimmillani, minusta tuntuu kuin minun pitäisi joidenkin kasvottomien, hahmottomien muiden edessä perustella velttoiluani, koska muut
tuntuvat vaativan normin mukaista, näkyvää ahkeruutta.

Todellisuudessahan kukaan ei odota, eikä vaadi minulta erityistä ahkeruutta. Jokaisella on ihan riittävästi tekemistä omissa jokapäiväisissä murheissaan, eivät he välitä vartioida muiden tekemisiä, ainakaan silloin kun niiden tekemättä jättäminen ei kaadu heidän niskoilleen. Ja minunhan tapauksessani velttoilun jäljiltä tekemättömät asiat kaatuvat   vain omaan niskaani.

Tunne siitä, että pitäisi aina olla näkyvästi, kouriintuntuvasti, tervehenkisesti, normaalisti ahkera on vain jonkin sisäänrakennetun kontrollantin tapa hallita minua. Olen kai nielaissut sen kontrollantin, ne salaperäiset muut kasvatukseni jossain vaiheessa. Ne rankaisevat minua sähköiskua muistuttavin sielullisin nykäisyin aina kun velttoilen. Niiden vuoksi yritän näyttää ahkeralta ja tunnolliselta valveillaoloni jokaisena hetkenä ja ne muistuttavat minua myös siitä miten kirjailijalle olisi tietysti plussaa jos unetkin olisi valjastettu luovaan, määrätietoiseen työskentelyyn.