Kirjailijantyössä
joutilaisuus ja suoranainen laiskottelu on usein mitä suurimmassa
määrin ahkeruutta. Tämä tuli mieleen, kun luin Arjan kommentin.
Ongelma omalla kohdallani on siinä, että vaikka tiedän olevani
ahkerimmillani usein juuri silloin kun päältä katsoen olen
veltoimmillani, minusta tuntuu kuin minun pitäisi joidenkin
kasvottomien, hahmottomien muiden edessä perustella velttoiluani, koska muut tuntuvat vaativan normin mukaista, näkyvää ahkeruutta.
Todellisuudessahan kukaan ei odota, eikä vaadi minulta erityistä
ahkeruutta. Jokaisella on ihan riittävästi tekemistä omissa
jokapäiväisissä murheissaan, eivät he välitä vartioida muiden
tekemisiä, ainakaan silloin kun niiden tekemättä jättäminen ei kaadu
heidän niskoilleen. Ja minunhan tapauksessani velttoilun jäljiltä
tekemättömät asiat kaatuvat vain omaan niskaani.
Tunne siitä, että pitäisi aina olla näkyvästi, kouriintuntuvasti,
tervehenkisesti, normaalisti ahkera on vain jonkin sisäänrakennetun
kontrollantin tapa hallita minua. Olen kai nielaissut sen
kontrollantin, ne salaperäiset muut kasvatukseni jossain vaiheessa. Ne
rankaisevat minua sähköiskua muistuttavin sielullisin nykäisyin aina
kun velttoilen. Niiden vuoksi yritän näyttää ahkeralta ja tunnolliselta
valveillaoloni jokaisena hetkenä ja ne muistuttavat minua myös siitä
miten kirjailijalle olisi tietysti plussaa jos unetkin olisi
valjastettu luovaan, määrätietoiseen työskentelyyn.
perjantai, 13. heinäkuu 2007