Pakko sanoa, että Erik Wahlströmin Jumala oli pettymys, mikä on kummallista, koska en odottanutkaan kirjalta mitään erityistä.  Maallistuneessa kulttuurissa elämisessä on kirjailijan kannalta se huono puoli, että vaadittaisiin aikamoisen rääviä mielikuvitusta ja samalla kekseliäisyyttä niin, että pystyisi kirjoittamaan uskonnollisesta aiheesta jotain sellaista, että sen vuoksi joku haluaisi vetäistä herneen nenään. Vai onkohan tämä kirja häirinnyt jonkun mielenrauhaa? Minä jotenkin ajattelen, ettei tällaisella kirjalla ole muuta funktiota kuin häiritä joidenkin mielenrauhaa ja jos se ei siihen kykene, niin sitten se on epäonnistunut. Tai niin, onhan tällä varmasti toinenkin funktio, naurattaa, mutta minulta ei tämän vuoksi irronnut kuin pari hymähdystä.

Tässähän on päähenkilönä Raamatun Jumala. Alussa hän nuori ja mahtipontinen ja koska hän on itse kärsinyt ahtaasta esinahasta, hän keksii ympärileikkauksen. Se on ehkä romaanin kekseliäin oivallus. Sitten Jumalasta tulee keski-ikäinen ja hän pehmenee, alkaa puhua oikeudenmukaisuudesta ja armahtavaisuudesta, mikä järkyttää arkkienkeleitä ja muuta taivaallista väkeä. Jumala katuu, että hän aikoinaan määräsi naisen arvoksi vain puolet miehen arvosta, kun 3/4 tai 4/5 olisi selvästikin lähempänä totuutta. Kun kristillinen kirkko perustetaan, Jumala vähitellen vetäytyy yhä sivummalle maailmasta, ei nyt suorastaan kuole, mutta uupuu aika perusteellisesti.

Minusta kirja on aika odotuksenmukainen, mutta nopealukuinen ja jos ei ole itse koskaan jaksanut lukea Raamattua, tästä saa jotain käsitystä Vanhasta testamentista ja samalla lyhyen katsauksen myös kirkkohistoriaan. Jotenkin koen niin, että tässä on hyvä idea, joskaan en toisaalta tiedä onko idea ainutlaatuinen. Ehkä idean ei silti tarvitsekaan olla ainutlaatuinen, samasta ideasta voi kirjoittaa useampiakin kirjoja, kirjoitetaanhan kirjoja rakkaudestakin. Niin, idea on hauska: Jumalan elämäkerta sellaisena kuin se avautuu ihmiselle joka lukee Raamattua kuin ensimmäistä kertaa. Wahlströmin ongelma kuitenkin on, että hänellä on niin paljon hampaankolossa kristittyjen Jumalaa kohtaan, minkä voin ymmärtää, onhan hän pelastusarmeijalaisten vanhempien lapsi. Huumoria tehdessä kaunat eivät saisi olla ihan näin selvästi näkyvissä. Tämä on toki vain minun mielipiteeni, minkä tietysti pitäisi olla selvä ilman tätä loppukaneettiakin.

Muuten, yritin uudella koneellani päivittää blogia, luulin ettei se onnistunut, mutta kappas vaan, se on ilmestynyt tuonne vuoteen 1970. En tajunnut mitä Liisa yritti minulle edellisen postauksen kommenteissa sanoa.