Olen
pari päivää tehnyt maalaustöitä. Kiivennyt ylösalas tikarappusilla,
rimpuillut katonrajassa ahtaissa kulmauksissa, kitannut, hionut,
sutinut maalia. Olen sutannut enimmäkseen vain itseäni, mutta jotain on
mennyt sinne minne pitikin.
70-80 lukujen taitteessa kävin
vuoden Turun maalariammattikoulua. Muistan, että talo oli vino ja kylmä
ja siellä leijui väkevä liuotinten katku. Seinille oli maalattu
freskoja. Yhdeltä opettajalta puuttui käsi, toiselta silmä, kolmas
näytti päälle päin kokonaiselta.
Olin noihin aikoihin hapan
ja veltto nuori ihminen, jolla ei ollut muuta mielessä kuin
päästä iltaisin rimpsalle. Oli aivan normaalia käydä viikolla 2-3
kertaa tanssiravintolassa ja sitten tietysti viikonloput päälle. Sitä
en käsitä, miksi me niin usein kävimme Hotelli Turussa. Erityisesti
Föri-baari oli suosikkimme. Muistan baarimikon kerran sanoneen, että
menkää nyt hyvät tytöt jonnekin, missä on itsenne ikäisiä kavereita,
mutta ei, me menimme aina Hotelli Turkuun. Olenkohan minä nähnyt unta,
vai esiintyikö siellä Henry Theelkin kerran?
Kotiin
ehdittiin joskus kahden aikaan yöllä. Ja sitten olisi kahdeksalta
aamulla pitänyt olla jälleen koulussa. Ja kyllähän me olimmekin, mutta
enimmäkseen me vain torkuimme. Kuulin, että yliopistolla luennot
harvoin alkoivat ennen kymmentä aamulla, joten aloin opiskella
uskontotiedettä. Siellä olivat asiat vieläkin paremmin kuin olisin
osannut kuvitellakaan. Luennot alkoivat usein vasta kahdelta
iltapäivällä. Se oli taivaallista. Usein tuli luennoilta lähdettyä
kyllä kesken, sillä Hämeenportti kutsui.
Suokaa anteeksi nämä
muistelot, mutta viime vuosina olen päivitellyt miksi olin niin
tyhmä enkä käynyt maalariammattikoulua loppuun. Maalareilla riittää
töitä. Nyt tikkailla rimpuillessani ja katonrajaa pensselillä
kurotellessani tulin ajatelleeksi, ettei se ehkä niin ihanaa olisi
ollutkaan. Jos olisin kolmekymmentä vuotta ollut täyspäiväisesti näissä
hommissa, minulla olisi aika paljon kulumia. Mutta kun mainitsin tästä
asiasta ystävälle, hän totesi, että olisin kulumien vuoksi
sairaseläkkeellä ja saisin keskittyä kirjoittamiseen ilman huolten
häivää. Eli kyllä minä tosiaan olin tyhmä, kun en hankkinut itselleni
oikeaa ammattia.
Pari viikkoa sitten katselin
Osmo Rauhalan haastatelun televisiosta. Samoihin aikoihin kun minä
juoksentelin kapakoissa miesten perässä ja torkuin oppitunneilla, hän
oli hoitanut aamulla kuuden maissa kotitilansa lypsylehmät, matkustanut
sitten junalla Helsinkiin Ateneumiin. Illalla kahdeksan aikaan hän oli
takaisin kotitilalla ja valmis hoitamaan iltalypsyt. Nukkumaan hän
pääsi joskus puolenyön jälkeen. Tätä hän oli tehnyt useamman vuoden.
Moista levollista työteliäisyyttä vasten oma velttouteni paljastui
entistä karmaisevampana.
sunnuntai, 8. heinäkuu 2007