Automatkalla soi puhelin. Äidillä oli tullut kiistaa veljeni kanssa siitä, mikä oli ollut Emppu-kissan kohtalo joskus vuonna 1963-1964. Sairas kissa oli pitänyt viedä Osuusteurastamolle lopetettavaksi. Äitini muistaa, että isoäiti pisti kissan pahvilaatikkoon ja matkalla Osuusteurastamoon poikkesi pankkiin, jonka reissun aikana kissa oli karata pahvilaatikosta, mutta päätyi lopulta oikeaan osoitteeseen ja pääsi hengestään. Veljeni muistaa, että hän olisi joutunut viemään kissan ja että hän oli pahvilaatikko kainalossa kulkenut Osuusteurastamon ovelta ovelle etsien ihmistä joka voisi viedä päätökseen tuon tylyn tehtävän.

Äiti halusi nyt tietää, mitä mieltä minä olin asiasta. Kuka oli vienyt kissan teurastamoon, isoäiti vai veljeni?

Minä olin noihin aikoihin 5-6 vuotias, minulla ei ole harmainta hajua siitä, kuka kissan vei. Muistan vain surun kun kissa ensin katosi. Sehän oli veljeni ja minun yhteinen lemmikki ja kun se oli ollut pentu, olin yrittänyt patterin päällä kypsentää sitä varten perunaa. Muistan Emputtoman ajan lohduttomana kautena jonka aikana yritin ymmärtää miksi kissa ei tullut kotiin. Ja sitten eräänä iltana kun istuimme keittiössä syömässä päivällistä, Emppu ihmeenomaisesti ilmestyi keittiön ikkunan taakse. Muistan veljeni äänen kun hän huusi: Emppu tuli kotiin!

Emppu päästettiin sisälle. Sitä halattiin ja paijattiin, sille etsittiin ruokaa. Muistan miten epäjärjestyksessä ollut maailmani tuntui jälleen asettuvan rauhalliseksi, onnelliseksi harmoniaksi. Kissa kotona, elämä järjestyksessä, maassa rauha. Mutta mitä kummaa, kissa olikin sairas. Sen selkä ja kyljet olivat täynnä paiseita. Riemua seurasi synkeä huoli siitä, että kissaan sattui.

Vanhempien näkemys oli, ettei kissaa voisi parantaa. Veljeni ei voinut hyväksyä kissan lopettamista, hän protestoi sitä vastaan rajusti. Mutta äidin kertoman mukaan minä olin ollut järkevä ja sanonut, että totta kai kissa pitää lopettaa kun se kerran on niin kipeä.

Puhelun jälkeen tuntui kuin olisin niellyt ison, kuuman kiven. Elin uudestaan läpi tuon lapsuuteni emotionaalisen vuoristoradan: Kissan katoamista seurannut syvä alakulo, yllättävän kotiinpaluun riemu, vakavan sairauden aiheuttaman luopumisen tuska. Pahimmalta tuntui kuulla, että olin ollut järkevä ja sanonut, että totta kai kissa pitää lopettaa. Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin ymmärrän, etten minä ollut lainkaan järkevä. Minä vain tiesin että kissa joka tapauksessa vietäisiin Osuusteurastamoon, minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin sopeutua.