Automatkalla
soi puhelin. Äidillä oli tullut kiistaa veljeni kanssa siitä, mikä oli
ollut Emppu-kissan kohtalo joskus vuonna 1963-1964. Sairas kissa oli
pitänyt viedä Osuusteurastamolle lopetettavaksi. Äitini muistaa, että
isoäiti pisti kissan pahvilaatikkoon ja matkalla Osuusteurastamoon
poikkesi pankkiin, jonka reissun aikana kissa oli karata
pahvilaatikosta, mutta päätyi lopulta oikeaan osoitteeseen ja pääsi
hengestään. Veljeni muistaa, että hän olisi joutunut viemään kissan ja
että hän oli pahvilaatikko kainalossa kulkenut Osuusteurastamon ovelta
ovelle etsien ihmistä joka voisi viedä päätökseen tuon tylyn tehtävän.
Äiti halusi nyt tietää, mitä mieltä minä olin asiasta. Kuka oli vienyt kissan teurastamoon, isoäiti vai veljeni?
Minä olin noihin aikoihin 5-6 vuotias, minulla ei ole harmainta hajua
siitä, kuka kissan vei. Muistan vain surun kun kissa ensin katosi.
Sehän oli veljeni ja minun yhteinen lemmikki ja kun se oli ollut pentu,
olin yrittänyt patterin päällä kypsentää sitä varten perunaa. Muistan
Emputtoman ajan lohduttomana kautena jonka aikana yritin ymmärtää miksi
kissa ei tullut kotiin. Ja sitten eräänä iltana kun istuimme keittiössä
syömässä päivällistä, Emppu ihmeenomaisesti ilmestyi keittiön ikkunan
taakse. Muistan veljeni äänen kun hän huusi: Emppu tuli kotiin!
Emppu päästettiin sisälle. Sitä halattiin ja paijattiin, sille
etsittiin ruokaa. Muistan miten epäjärjestyksessä ollut maailmani
tuntui jälleen asettuvan rauhalliseksi, onnelliseksi harmoniaksi. Kissa
kotona, elämä järjestyksessä, maassa rauha. Mutta mitä kummaa, kissa
olikin sairas. Sen selkä ja kyljet olivat täynnä paiseita. Riemua
seurasi synkeä huoli siitä, että kissaan sattui.
Vanhempien
näkemys oli, ettei kissaa voisi parantaa. Veljeni ei voinut hyväksyä
kissan lopettamista, hän protestoi sitä vastaan rajusti. Mutta äidin
kertoman mukaan minä olin ollut järkevä ja sanonut, että totta kai
kissa pitää lopettaa kun se kerran on niin kipeä.
Puhelun
jälkeen tuntui kuin olisin niellyt ison, kuuman kiven. Elin uudestaan
läpi tuon lapsuuteni emotionaalisen vuoristoradan: Kissan katoamista
seurannut syvä alakulo, yllättävän kotiinpaluun riemu, vakavan
sairauden aiheuttaman luopumisen tuska. Pahimmalta tuntui kuulla, että
olin ollut järkevä ja sanonut, että totta kai kissa pitää lopettaa.
Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin ymmärrän, etten minä ollut
lainkaan järkevä. Minä vain tiesin että kissa joka tapauksessa
vietäisiin Osuusteurastamoon, minulla ei ollut mitään muuta
mahdollisuutta kuin sopeutua.
torstai, 19. heinäkuu 2007