Olen vanha. Se on nyt päällimmäisenä mielessä leiristä. Vuodet ovat salaperäisesti kuluneet ja tehneet minusta keski-ikäisen naisen. Koen kyllä ymmärtäväni hyvinkin mitä nuorten ihmisten mielessä liikkuu, mutta he tuskin yhtä hyvin ymmärtävät minua.  Minä olen joskus ollut nuori, joten se antaa minulle mahdollisuuden eläytyä heidän asemaansa, mutta he eivät ole koskaan vielä olleet keski-ikäisiä, joten he eivät samalla tavalla voi eläytyä minun asemaani.

Ihminen tavallaan rikastuu vanhetessaan, lisääntyvän elämänkokemuksen myötä on mahdollisuus säilyttää tuntuma   itseensä silloin kun oli lapsi ja nuori, elämään tulee syvyyttä. Mutta jotain sitten ikääntyessä menettääkin.

Huomasin ärsyyntyväni seuraleikeistä yhtä vilpittömästi kuin murrosikäisenä. Erään leikin yhteydessä minun oli pakko poistua paikalta, en vain kertakaikkiaan voinut sietää sitä enää. Jotkut ihmiset pitävät seuraleikeistä, toiset eivät. Koko pitkä aikuisuuteni on mennyt ilman seuraleikkejä, joten olin jo ehtinyt kokonaan unohtaa millaisia tunteita seuraleikit voivat nostaa pintaan. Hyvä että tuli nyt mieleen, siitä on varmasti tulevaisuudessa hyötyä. 

Tästä huolimatta myönnän, että leikit olivat leirillä tärkeitä ja oli tärkeää että isoset nauttivat leiriläisten leikittämisestä. Jotkut leikit vapauttivat tunnelmaa ja olivat mukavaa ajankulua. Siis niille jotka niistä nauttivat.

Yhteenvetona sanoisin, että leiri meni paljon paremmin kuin odotin ja vaikka mokasinkin muutaman kerran, en mielestäni tehnyt mitään kohtalokasta munausta. Arvokkainta on, että pinnani kesti ja olin ponnistelematta kohtuullisen hyväntuulinen ja asioista kiinnostunut koko leirin ajan. Mutta tänään leirin viimeistä lounasta syödessä tuli yhtäkkiä sellainen olo, etten ehkä pystykään syömään ja pelkäsin purskahtavani itkuun. En ilosta, en surusta, en kaipauksesta en mistään selkeästi havaittavasta syystä. Kai se johtui vain jännityksen laukeamisesta.