Huomasin Hesarista, että kirjani oli yllättäen päässyt syksyllä ilmestyvien listalle. Edellistä hömppäkirjaani Nainen joka jne, ei katsottu edes sen arvoiseksi, että sille olisi voinut suoda parin rivin maininnan syksyn kaunokirjallisuuden joukossa. Miehen tuoksu oli esitelty jotenkin niin, että nuori museotutkija ei innostu miestä seksiobjektina esittelevästä näyttelystä. Oletan, että minun kohdallani kirjan julkisuus huipentui nyt tähän, vaikka luvassa onkin joitakin messuesiintymisiä syksyn aikana. Ne ovat yleensä olleet suunnattomia antikliimakseja jotka ovat jättäneet surkean olon pitkäksi aikaa.

Yritin ehdotella jotain vähän erilaista taktiikkaa messuesiintymisiin, mutta en ole riittävän ponnekas huolehtiakseni siitä, että ehdotukseni otettaisiin vakavasti. Riparilla puhuttiin pyhästä apatiasta ja minusta tuntuu, että olen suurimman osan elämääni viettänyt apatian vallassa, mutta vasta nyt kuulin että se on pyhää. Vaikka kaikki näyttäisi menevän aivan päin pöpelikköä, ihminen voi luottaa siihen, että kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu. Ajatus on toisaalta hölmö, toisaalta siinä on jotain perää. Kun kaikki kuitenkin menee penkin alle, lohduttaa kuvitella, että penkin alle menemisellä on jokin syvällinen tarkoitus. Muuten se on vain penkin alle menemistä, mikä luonnollisesti pistää vihaksi. Tietysti vihastumisesta voi joissakin tapauksissa seurata aktiivista toimintaa, joka voi viedä asioita eteenpäinkin, mutta kauhean harvoin sitä kuitenkaan jaksaa jos ei ole sen luontoinen.

Nyt yritän kirjoittaa uutta kirjaa. Siinä on ajankohtainen aihe ja sen teemana on kuolemansynneistä ylpeys. Enempää en viitsi kertoa, koska vielä ei tiedä tuleeko siitä mitään.  Minulla on vähän flunssaa, ja yhdistettynä helteisiin se on aika infernaalinen kokemus.