Inhimillisessä tekijässä puhuttiin eilen tunnesyöppöydestä. Kerrankin studiossa oli ihmisiä, joilla oli asiasta jotain todellista sanottavaa.  Anne Flinkkilän vieraina olivat oopperalaulaja Johanna Rusanen, psykologi Pia Charpentier ja kirjailija Virpi Hämeen-Anttila.

Kun Hämeen-Anttila puhui omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jonka aikana hän oli lihonut 130 kiloiseksi, minusta tuntui kuin hän olisi kertonut minun elämästäni. Hän puhui siitä, miten hän etsi sokerihumalaa päästäkseen tukalasta elämäntilanteesta. Syömiseen ei liittynyt nautintoa, herkuttelunhalua, vaan se oli silkkaa pakoa. Erityisen tutulta tuntui, kun hän kertoi, ettei hänelle ollut kehittynyt persoonaa, koska sille ei ollut perheessä tilaa. Kaikki tunteet oli kielletty. Kun hän muistelee omaa sen aikaista itseään, hänestä ei tunnu surulliselta se että hän painoi niin paljon, vaan ne asiat ovat surullisia, joiden vuoksi hänen oli pakko turruttaa itseään. Siksi hänestä on kammottavaa, kun mediassa esiintyvät superlaihduttajat iloitessaan uudesta hoikasta olemuksestaan halveksuvat omaa entistä lihavaa itseään. Sehän kertoo vain siitä, että ihminen on hylännyt itsensä ja jos hän joskus lihoaa takaisin, kuten yleensä käy, hänen itseinhonsa tulee olemaan entistä voimakkaampi.

Charpentier oli harvinaisen fiksun tuntuinen terapeutti, joka sanoi, että ainoa tapa lähestyä asiaa on oppia suhtautumaan itseensä kauniisti ja ymmärtäväisesti. Itsensä syyttely ja soimaaminen, jota ihmiset yleisesti harrastavat, koska siihen meitä jatkuvasti ulkopuolelta myös ajetaan ja kannustetaan, on tavattoman vahingollista. Aina kun saamme itsemme kiinni siitä, että suhtaudumme itseemme ilkeästi, se pitäisi lopettaa ja opetella kertomaan itselleen kauniita, rohkaisevia asioita. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, on ainoa tie eteenpäin. Mutta miksi se onkin niin vaikeaa.

Johanna Rusasen muistan paitsi komeasta äänestään, myös siitä miten hän joitakin vuosia sitten esitteli uutta hoikentunutta olemustaan. Nyt hän oli lihonut takaisin. Hän väitti olevansa täysin tyytyväinen ja onnellinen. Hän sanoi, ettei ole lohtusyöjä, vaan hän syö ollessaan onnellinen. Olisin voinut uskoa sen, ellei takana olisi tuota sirkeää ja virkeää jaksoa 30 kiloa laihempana. En siis ihan täysin ostanut Rusasen tarinaa, mutta sekin pisti kyllä ajatukset hyrräämään. Ja sitä paitsi, saattoihan hän puhua tottakin. Toisaalta en  kuitenkaan hämmästyisi, jos muutaman vuoden kuluttua hän jälleen ilmestyisi naistenlehtiin järkyttävästi laihtuneena ja kertoisi miten hän nyt on viimein löytänyt itselleen oikean painon ja ruokavalion.

Rusasen kommenteista pysähdyttävin oli, kun hän kertoi, miten eräässä kapakassa joku aivan vieras mies oli sanonut: Hei pullukka, sinä laulat hyvin. Minäkin olen elämäni aikana kuullut vastaavia viiltävän loukkaavia kommentteja, joissa kehu tarjotaan musertavan ulkonäköarvion siivittämänä. Mietin, että mikä saa tuntemattoman ihmisen päästämään suustaan jotain tuollaista? Mistä se kumpuaa? Minulla heräävät kuohitsemishalut kun kuulen tuollaisia juttuja, vaikka tuskin tuohon kastrointikaan auttaisi ja naiset voivat varmaan olla yhtä veemäisiä.