Teos tuli eteeni, koska menin mukaan pienimuotoiseen kirjallisuuspiiriin. Kirjallisuuspiirien dynamiikkahan on  sellainen, että kaikkien pitää lukea sama kirja, jotta voidaan vertailla lukukokemuksia. Dynamiikkaan kuuluu myös se, että luettavaksi valitaan kirja, josta mahdollisimman paljon puhutaan ja jota on mahdollisimman vaikea saada esimerkiksi kirjastosta.

Sain Finnhitsin kaverilta lainaksi pari päivää sitten ja minulla meni sen lukemiseen noin tunti. Hymähdin lukiessa muutaman kerran, kerran pysähdyin hämmentyneenä pohtimaan tarinan aikamuotoja. Hämmennystä aiheuttanut kohta on tällainen: Toissaviikolla minulta varastettiin maastopyörä. Silloin päätin, että loppuelämä menköön jalkamiehenä ja pinttyneenä sinkkuna. Puoli vuotta menikin. Siis minun käsittääkseni jos toissaviikolla tapahtui jotain, ja sen jälkeen menee puoli vuotta, on siirrytty kerronnassa tulevaisuuteen. Vai olenko minä taas ymmärtänyt jotain väärin? Mutta Hotakainen jatkaa tarinaansa, kuin tuossa ei olisi mitään ihmeellistä.

Olen sitä mieltä, ettei minun kannattaisi lukea Hotakaisen kirjoja. Tunnen itseni niin hölmöksi tällaisen teoksen edessä. Minä vaan en ymmärrä ja kuitenkin pitäisi ymmärtää koska Hotakaisen kirjathan nyt ovat suurin piirtein suurenmoisinta mitä Suomessa julkaistaan. Kun kirjailijoista tulee ilmiöitä, on kauhean vaikea pystyä lukemaan heidän kirjojaan ilman että se Ilmiö sekaantuu lukukokemukseen. Sitä voi olla Ilmiön lumoissa, tai allergisoitunut sille, mutta kummin päin tahansa,  puhdasta, kirjailijan pärstäkertoimesta vapaata lukukokemusta on vaikea saavuttaa. Olin kuitenkin vilpittömän iloinen, kun kirjan viimeinen juttu ihan aidosti aiheutti tunnistamisen kokemuksen. Kuolemattomien tehtävä on räkättää ja pukeutua hassusti, kuolevien osana ovat suorat housut ja päivittäinen kevyt liikunta.