Menen torstaina Säkylän kirjastoon keikalle. Heillä on siellä meneillään Pohjoismainen kirjallisuusviikko ja sain sen kunniaksi käynnistää myös jatkokertomuksen, jota kouluissa viikon ajan kirjoitetaan. Minun pitäisi kertoa kirjastossa kirjailijantyöstäni ja yritän tässä nyt vähitellen haalia itselleni positiivista asennetta, koska minunhan pitäisi kai tarjota aiheesta myönteinen kuva, eikä pelkkää sydäntäsärkevää ruikutusta.

Nythän me elämme taas lukuisien kirjailijoiden unelmien särkymisen aikaa kun erilaiset palkintoehdokkuudet julkistetaan. Minä pääsen näissä kekkereissä helpolla, koska karsiudun pois pelistä jo alkuerissä, ei siis tarvitse jännittää. Hiukan nolottaa, kun koululaiset tekevät esitelmiä   ja päätyvät blogiini kuukkeloimalla sellaisia lauseita kuin Kirsti Ellilän saamat kirjallisuuspalkinnot, Kirsti Ellilän asema suomalaisessa kirjallisuudessa jne. Voi kuulkaa lapsikullat, ette tiedä miten toivon että kirjani ovat kaiken tuon vaivan arvoisia, ja pelkään joka päivä etteivät ne ole, ja että huomaatte eräänä päivänä lukeneenne aivan vääriä kirjoja.

Se on ollut uutta, että tänä syksynä olen saanut muutamalta tuntemattomalta aikuislukijalta viestin, jossa kertovat lukeneensa uusimman kirjani ja samastuneensa johonkin tiettyyn henkilöön.

Sinänsä on tietenkin merkki  putkinäköisyyden lisääntymistä, tai kenties vain  kaamoksen vallasta aivotoimintaani, että olen alkanut taas tutkia laskurini tietoja. Mikähän mahtoi riepoa vanhaa tuttua, joka parina päivänä tuli tänne kuukkeloimalla jumalan terve hömppäkirjailija Ellilä? Tervehdys sinullekin, pitkästä aikaa.