Ruutanoiden henkinen elämä on taas virkistymään päin kun matalat lammet talven myötä hiljaksiin jäätyvät umpeen. Ne kirjoittavat pohjalietteisiin runoja minuudesta ja pimeän ahdistaessa narratiivinen terapia auttaa. Kun toinen valehtelee, toinen kietoo eväänsä surunauhan, ei tarvitse sanoa mitään, ei niillä ole sanoja varten elimiäkään. Kun happi loppuu ne tekevät sitä itse, ne ovat itseriittoisia. Sinä luulet että ne tukehtuvat mutaan, mutta siinä sinä erehdyt. Keväällä kun jäät lähtevät, naaraat aistivat miehen tuoksun ja urokset aistivat naisen tuoksun ja ne kutevat rantavesiin täynnä tulevaisuudenuskoa, eivätkä piittaa vaikka jotkut väittävät niiden maistuvan mudalta.