Goethe antaa lukuohjeet Roy Anderssonin uusinta elokuvaa Sinä elävä varten. Elävien kannattaa iloita lämpimien peittojensa alla sillä pian tuonelan kylmät virrat nuoleskelevat jalkojamme. Motto kosketti, koska juuri lämpimän peiton alla makaaminen on ollut elämäni suurimpia iloja. 

Andersson on ennen tätä elokuvaa tullut tutuksi Arlan mainoksista, joissa lihava ja tyly smoolantilaismies vie vierailta juustohöylän tai motkottaa nuorisolle liiallisesta jugurtin syömisestä. Niiden mainosten perusteella minä oikeastaan tästä elokuvastakin kiinnostuin. Elokuvaan oli koottu kovin tutun oloisia neuvottomuuden hetkiä, jolloin ihmiset ovat jossain tilanteessa ryhmänä, eivätkä tiedä mitä heidän pitäisi seuraavaksi tehdä. Nämä hetket on sommiteltu maalauksellisesti ja samalla kun ne naurattavat, ne avaavat huimaavan kuilun ihmiselämän traagisiin syvyyksiin. Minulle elokuva tiivistyi murheen murtaman psykiatrin tunnustukseen. Hän oli uupunut autettuaan 25 vuotta ilkeitä ihmisiä olemaan onnellisia. Eihän siinä ole mitään järkeä, hän toteaa, varsinkin kun ei hän itsekään ole mitenkään onnellinen. Minusta se oli ihana kiteytys. Kaikkihan me etsimme onnea, haluamme iloita elämästä, mutta olemme kuitenkin usein kovin ilkeitä toisillemme. Onko siinä järkeä?

Eläinystävänä jäin miettimään kohtausta, jossa vanhus vetää perässään koiraa, joka on sotkeutunut talutusnaruunsa niin että siitä on tullut avuton paketti, joka raahautuu vanhuksen perässä selällään. Joskus elokuvien perässä saattoi olla teksti, jossa kaltaisiani mamiksia rauhoitettiin tyyliin: tätä elokuvaa tehdessä ei ole vahingoitettu eläimiä. Ehkä koira ei tuollaisesta kohtauksesta vahingoitu, varsinkin jos saa palkaksi mehukkaan pihvin. Kohtaus oli humoristisuudessaan kauhistuttava muistuttaessaan siitä, miten eläimet ovat meidän hyväntahtoisuutemme armoilla. Ja kuten elokuvan uupunut psykiatri totesi, me ikävä kyllä emme läheskään aina ole hyväntahtoisia.

Elokuvaa ajatellessani mietin, että Anderssonin henkilöiden neuvottomuuden hetket ovat oikeastaan sukua Hotakaisin Finnihitsin avautumisille. Anderssonia on syytetty siitä, että elokuvissaan hän nauraa ihmisille, ei heidän kanssaan. Minä olen ajatellut samaa Hotakaisesta. Mutta minulle on sanottu, ettei Hotakainen naura ihmisille. Minä puolestani voisi väittää samaa Anderssonin elokuvasta.

Oikeastaan se oli kummallisin elokuva, jonka olen taas pitkään aikaan nähnyt. Se vaikutti Goethen toivomalla tavalla: Iloitsen elämän pienistä perusasioista, kuten kuivasta, lämpimästä sängystä jonne saan vetäytyä turvaan maailman hankaluuksilta, esimerkiksi tällaisena sateisena marraskuisena aamuna.