Eilen seisahti talvipäivä. Minulla on ollut aika seisahtanut olo jo pitkään. Se on tuntunut enimmäkseen hyvältä, mitä nyt omatunto vähän kalvaa, koska monet velvollisuudet ovat jääneet hoitamatta, oikeastaan melkein kaikki. Olen silti touhunnut kaikenlaista. Se saattaa ulkopuolisesta vaikuttaa määrätietoiselta emännöimiseltä, olen nimittäin tehnyt pitkän kaavan mukaan erilaisia perinteikkäitä jouluherkkuja, mutta käytännöllisesti katsoen kysymys on ollut leikkimisestä ja vakavien pohdintojen välttelystä.

Olen oikeastaan koko syksyn yrittänyt opetella olemaan murehtimatta. On opettavaista muistella millaisia asioita olen murehtinut parikymmentä vuotta sitten.  Mikään pelkäämäni katastrofi ei ole toteutunut. Toisaalta elämäni oikeat vastoinkäymiset ovat osuneet kohdalle varoittamatta. Joten kaikki murehtiminen on ollut turhaa. Huominen päivänsankari kyseli aikoinaan, että kuka meistä voi murehtimalla lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa. Ei siis hänen mielestään kannattaisi miettiä mitä syödä ja juoda, sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. 

Olen huomannut, että jos on murehtimiseen taipuvainen luonne, niin kuin minä epäilemättä olen, on aika hankala yhtäkkiä vain lakata murehtimasta. Pyhimykset ovat ymmärtäneet pyhän huolettomuuden merkityksen ja osanneet toteuttaa sitä elämässään, mutta entäs me tavalliset pulliaiset? Huolettomia vapaapäiviä joka tapauksessa kaikille blogini vakituisille ja satunnaisille virailijoille. Älköön taivas pudotko niskaamme tänäkään jouluna.