Mistähän se kertoo, että herrojen  Ristmeri ja Tuominen kokoama Porin murteen fraasisanakirja Kyl asia o tälläi! herättää minussa niin herttaisia, nostalgisia tunnelmia.

Porin murretta kuulee harvoin missään muualla kuin Porissa. Murteilla sinänsä on aina ollut oma vankkumaton paikkansa julkisuudessa. Kun olin lapsi, minusta tuntui, että aina kun avasin television, siellä oli Esa Pakarinen vääntämässä savoa ilman tekohampaita, haitari kainalossa. Silloin minä kai aika pitkäksi aikaa allergisoiduin kaikille murrejutuille, olipa sitten kysymys itäisistä tai läntisistä murteista. Näppituntumalla voisin väittää, että itämurteet ovat tiedotusvälineissä olleet läntisiä murteita enemmän esillä, mutta ehkä puntit ovat viime vuosikymmeninä olleet tasaantumaan päin. Koiviston presidenttiyden aikana sketsiviihde yritti repiä huumoria Turun murteesta, jota näyttelijät eivät yleensä hallinneet. Nyt on Heli Laaksonen paikannut tilannetta ja tehnyt kokonaisen uran varsinaissuomalaisella murteella. 

Minulla on henkilökohtainenkin suhde tähän murre-asiaan, nimittäin pyrittyäni 80-luvun lopulla kaupungin töihin Huittisissa, kuulin jälkikäteen erään kulttuurilautakunnan jäsenen vastustaneen valintaani sillä perusteella, että puhuin Porin murretta. Se tuli täydellisenä yllätyksenä, sillä olin vähän aikaisemmin ollut  naapurikunnan yläasteella sijaisena ja pojankollit olivat välitunnilla esittäneet epäilyksen, että minulla oli ollut kyseenalaisia puuhia Matin ja Tepon kanssa. He siis tulkitsivat minun puhuvan Turun murretta. Mutta kulttuurilautakunnan jäsen oli tarkkakorvainen ja erotti kauhistuttavan Porin murteen turkulaisnuottini alta.

Lukiessani tätä kirjaa, huomaan, että minulla totta tosiaan on tapana käyttää sanoja, jotka oitis paljastavat minut porilaiseksi syntyperältäni. Sellainen termi kuin "kui ni?" kuuluu jokapäiväiseen sanavarastooni, samoin kuin "kui vaste?". Ja jos joku kysyy, mitä minulle kuuluu, vastaan todennäköisesti  "mitä täsä" tai vaihtoehtoisesti "ei täsä mittää". Erotessani tuttavastani sanon porilaiseen tapaan "hei sit", paitsi jos hän haluan olla jotenkin erityisen sydämellinen ja sanon "hei ny sit". "Jaa juu nii" taas on ilmaus, jota porilainen käyttää kun hän kuulee asiasta, jonka hän periaatteessa tietää, mutta on välillä unohtanut. Tähän voidaan vielä liittää "joo" jolloin kokonaisuus kuuluu: "Jaa juu nii joo". Vaikuttaa hölmöltä, mutta käytän tätä ilmausta vähintään kerran päivässä.
Mitä kyläilyyn tulee, niin Porissahan ei koskaan ihmisiä kutsuta kylään, vaan aina käsketään. Se ehkä kertoo jotain hyvin olennaista porilaisten sosiaalisuuden luonteesta. Koto on paras ja muiden nurkissa ei norkoilla, muuten kuin käskettäessä.