1145772.jpg

...mutta tulikin piparkakkulato. Kesken koristelun tuli yhtäkkiä kauhistus. Talossa on puolitoista kiloa taikinaa, kuka sen kaiken syö? Minäkö?

Lapsena haaveilin piparkakkutalon tekemisestä. Kerran äiti sitten suostui ja teki taikinan taloa varten. Niin tosiaan, äiti teki taikinan, en minä, se oli hänestä varmaan helpompi niin. Minä tein pahvista kaavat ja sitten kieli keskellä suuta leikkelin taikinasta oikeanlaiset palat. Ne paistettiin   ja pistettiin jäähdyttyään kaappiin odottamaan koristelua. Kun koristelemisen aika tuli, otin kaapista laatikon, jonne osat oli laitettu. Mutta mitä ihmettä, miksi se tuntui niin kevyeltä? Syy selvisi pian: veli oli syönyt piparkakkutalon osat. 

Siitä lähtien minulla on ollut haaveena oma piparkakkutalo. Kouluaikoina ystävä teki ihmisille lahjaksi piparkakkutaloja, sieltä ehkä olin saanut käsityksen, että piparkakkutalon tekeminen olisi jotenkin helppo nakki. No ei ole. Tietysti olisi voinut auttaa, jos olisin hankkinut kaulimen, mutta en hankkinut. Minulla on vain pulikka, jolla teen karjalanpiirakoita joskus. Kuvittelin, että taikinan kaulii pulikallakin ja niinhän sen kauliikin, mutta piparkakkutaikina on vaikea saada tasapaksuksi pulikalla, siksi talo kupruilee.

Omituisinta on, että kiinnitellessäni talon osia toisiinsa, minä yhtäkkiä muistin tehneeni tätä joskus ennenkin. En keksi muuta selitystä kuin sen, että veljen syötyä talon osat, me teimme äidin kanssa uuden talon. Minulla on hämärä muistikuva siitä, miten sulatin paistinpannussa sokeria ja miten tein voipaperista truuttaa jolla pursotin koristetta talon katolle. Mutta eikö ole erikoista, että muistan hyvin elävästi pettymyksen kun tajusin että talon osat oli syöty, mutta en muista minkäänlaista erityistä iloa valmiista talosta? En muista pidettiinkö taloa esillä, kuka sen söi ja maistuiko hyvälle. Muistan vain tyhjän laatikon tuoksun ja vintin rappusten töminän kun veljeni häipyi sinne kyllästyttyään kuuntelemaan huutoani.