Olen pyöritellyt mielessäni hömppänovellieni julkaisemista. Mitään suurta innostusta en ole hankkeen vuoksi tuntenut. Painos tulisi olemaan pieni, eivätkä novellitkaan niin erinomaisia ole, paitsi yksi, alun perin Portissa julkaistu tarina miehestä joka rakastuu lattiasieneen.  Siitä olenkin sitten niin ylpeä, että mietin onko tuhlausta pistää se samaan nippuun kevyempien juttujen kanssa. Vai pitäisikö odottaa, jos tulisi vuosien varrella munittua uusia, samanhenkisiä tarinoita, jotka voisi joskus koota kokoelmaksi ja unohtaa nuo muut. Mutta milloin se tapahtuisi? Ei kovin äkkiä, ilmeisesti.

Mahdollisen hömppäkokoelman teemaksi olen ajatellut vinksahtanutta rakkautta. Kaikissa novelleissa rakkaus ajaa ihmiset puuhaamaan kaikenlaista vähän kieroa ja rikollista. Varsinaisia rikostarinoita ne eivät kuitenkaan ole. Olen ollut hankkeen kanssa vähän kahden vaiheilla. Toisaalta joo, voisihan ne kirjana julkaistakin. Ja sitten taas toisaalta, kuka siitä hyötyy? Käytännöllisesti katsoen ei kukaan, joten miksi nähdä moinen vaiva?

Sitten lueskelin netistä, että kehitysmaissa tyttöjen on hankala käydä kouluja osittain siitä syystä, ettei kouluissa ole vessoja. Yleensäkin tyttöjen ja naisten elämä on hankalaa, koska ihmisillä ei ole vessoja. Miehet voivat tunnettuun tyyliinsä helpottaa paineita talojen seinänvierillä, porttikonkeissa ja puskien juurilla, mutta naisilta sellainen peli ei vetele, heidän on odotettava pimeää, että pääsevät asioilleen. Hankalaa, vai mitä. Mietin, että kun nyt on saanut lahjoittaa lehmiä ja vuohia kehitysmaiden ihmisille, niin onkohan mahdollista lahjoittaa heille vessaa? Googlailin vähän ja huomasin, että näköjään on joku ajatellut tätäkin asiaa. Vessan voi lahjoittaa sitä tarvitsevalle 65 euron hintaan.

Minulle tuli mieleen, että tuossahan minulle on motiivia pistää novellini kansiin. Naurettavalla tekijänpalkkiollani voisin ostella vessoja naisille. Minullehan on niistä novelleista jo kerran maksettu. Joistakin kaksikin kertaa. Olen kirjoittanut ne novellit aikoinaan viihdyttääkseni ihmisiä ja elättääkseni itseni, sen jalompaa motiivia niiden kirjoittamiselle ei ole ollut. Mutta jos niiden avulla muutama köyhä tyttö pääsee vessaan silloin kun hätä tulee, niin eikö se ole aika hieno homma?