Luin tänään tyttökirjan, joka tuli kolmanneksi Tiina 2006 tyttökirjakilpailussa, eli Päivi Lukkarilan teoksen Koitetaan kestää Nanna. Se on eloisa, voisiko sanoa helmeilevä kuvaus erään 14 vuotiaan maallemuutosta äidin ja tämän tyttöystävän kanssa.  Kirja alkaa kirjeromaanina ja vaihtuu sitten puolivälissä sähköpostiromaaniksi, koska siinä vaiheessa Nannan kotiin saatiin viimeinkin laajakaista asennettua.

Kirjassa sivutaan vakavia asioita, kuten äidin lesboutta, isän alkoholismia, mutta päähenkilö ei jämähdä niitä sen kummemmin pohdiskelemaan. Muitakin vaikeuksia Nannalla on. Uuteen ympäristöön ei ole helppo sopeutua, uutta tulijaa katsellaan koulussa pitkään ja pieni mustamaalauskampanjakin koetaan, johtuu ehkä siitä että komea Juho iskee heti silmänsä Nannaan, mikä ei kaikkia miellytä. Rakkauteenkin tulee heti ryppyjä, koska koulun komistus on varattu toiselle. Siitä seuraa tietenkin kosolti väärinkäsityksiä ja sydänsuruja. Onneksi Nanna saa hoitohevosen talliinsa, jonka ansiosta tarinakin sitten välillä painottuu heppakirjan suuntaan, jopa siinä määrin että Nanna alkaa sangen kypsästi arvioida mikä vika hänen lukemissaan heppakirjoissa on ollut ja millaisia niiden oikeastaan pitäisi olla, että ne olisivat kiinnostavia. Ja hän päättää kirjoittaa sellaisen heppakirjan itse. Kirjoitusharrastus kuitenkin varsin uskottavan tuntuisesti hyytyy innostuneen alun jälkeen.

Nanna on uskottavalla tavalla positiivinen, hän purkaa avoimesti mieltään Tiinalle, jolle kirjoitetuista kirjeistä romaani siis muodostuu. Tyttöjen välinen side on vahva, he uskoutuvat toisilleen, lohduttavat toisiaan eivätkä moiti toisiaan silloin kun toinen on toiminut moraalisesti arveluttavalla tavalla, mutta toki sanovat lujasti miten asia on. Jokin osa minusta sanoo, että eihän tuo nyt voi noin ruusuista olla, mutta hyvä että on, koska angstivapaat kirjat ovat tärkeitä tässä angstia aiheuttavassa maailmassa.

Kirja oli erinomaisen viihdyttävä ja lämminhenkinen. Sen luettuani tunsin itseni kuitenkin alakuloiseksi. Se ei johdu kirjasta, vaan siitä että tajusin yhtäkkiä kasvaneeni näiden tarinoiden ohi. Tarkoitan siinä mielessä, että minä tuskin enää koskaan kirjoitan näin puhdashenkistä tyttökirjaa, jonka painopiste on poikajutuissa ja ihmissuhdekuvioissa. Tai ei tietenkään koskaan kannata sanoa ei koskaan, mutta nyt tuntuu siltä, että jokin suoni, josta on pulpunnut tyttökirjoja, on kuivahtanut. Toivon tietysti voivani joskus vielä kirjoittaa jotain nuorille lukijoille, mutta painopiste tulee olemaan muualla kuin "seukkaamisessa".