Tänään puolen päivän aikaan aurinko pyörähti näkyviin etelän suunnalla olevien talojen takaa ja paistoi niin kirkkaasti, että sain sammuttaa kirkasvalolamppuni, jonka suoman valjun paisteen avulla olen yrittänyt pitää vireystilaa yllä viimeiset pari kuukautta. Täytyy tunnustaa, etten edes heti ymmärtänyt mitä tapahtui kun tuli hyvin valoisaa. Ensin hämmästyin vain ikkunoitteni tuhruisuutta.  Muistan taas, mikä keväässä ja kesässä on rasittavaa.  Kaikki nuhjuisuus näkyy, samoin paljastuu naamaryppyjen todellinen syvyys. Mutta silti oli nautinnollista vääntää lampusta virta pois ja kääntää nuppi aurinkoa päin. Sädetin käpyrauhastani hyvän aikaa. Nyt kun kello lähestyy kolmea, aurinko on jo painumassa näkymättömiin ja turvallinen hämärä hiipii takaisin huoneisiin. Huomaan suhtautuvani melkein nostalgisesti syksyn pimeyteen. Horrosvaiheessa on tiettyä turvallista hurmaa, josta siitäkin olen oppinut nykyään nauttimaan, vaikka valon lapsi olenkin. Kevät ja kesä tuntuu vaativan aktiivisuutta ja minä olen aina ollut taipuvainen passiivisuuteen. Liikaa jangia, kai.

Posti varmaan kantaa pian kirjailijaliiton jäsenmaksulomakkeen ja ensimmäisen kerran liittoon hyväksymiseni jälkeen huomaan miettiväni kannattaako minun maksaa sitä. Syy ei ole syvässä pettymyksessä liiton toimintaa kohtaan, tai minkään muunkaan asian suhteen, vaan siitä että tuntuu hyvin yhdentekevältä olenko jäsen, vai en. Se on vähän huolestuttavaa. Muistan, että minua aikoinaan jännitti hyväksytäänkö minut liiton jäseneksi. Aivan kuin jollakin järjestöllä olisi tosiaan valta päättää minun kirjailijuudestani. Huvittavinta on, että niihin aikoihin kirjailijuus oli minusta ehkä hienointa mitä on. En ehkä pääsisi kirjoillani kansakunnan kaapin päälle, mutta hemmetti, olin kuitenkin liiton jäsen. Nyt ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa.

En tiedä, pitäisikö minun huolestua, vai olla tyytyväinen tästä asennemuutoksestani. Se voi olla merkki periksiantamisesta, tai sitten henkisen itsenäisyyden vahvistumisesta.  Täytän tänä vuonna viisikymmentä. Henkisen itsenäisyyden olisikin totta vie aika viimein vähän vahvistua.