Minulta kysyttiin tässä jokin aika sitten että olenko kulttuuri-ihminen. Se oli yllättävän hankala kysymys mietittäväksi. 

Jos olen rehellinen, niin en koe olevani kulttuuri-ihminen sillä tavalla kuin sana kai yleensä mielletään. Pidän lukemisesta, musiikista, elokuvista, mutta makuni on liian sekalainen, melkein rahvaanomainen, käydäkseni varsinaisesta kulttuuri-ihmisestä. Lehtien kulttuurisivujakin seurailen laiskasti ja löydän sieltä hyvin harvoin itseäni kiinnostavia asioita. Tunnen siitä syyllisyyttä. Epäilen että laiskuuteni kostautuu. Niin, koen nimenomaan laiskuutena, että 90% kulttuurisivujen esittelemistä kirjoista ei herätä minussa minkäänlaista vastakaikua. Kyllähän niiden pitäisi herättää. Velvollisuuteni olisi olla kiinnostunut. Järkeni sanoo, että minun kannattaisi olla niistä kiinnostunut. Järkeni sanoo myös, että kaikki työhön liittyvät ongelmani johtuvat siitä, etten ole oikealla tavalla valveutunut kulttuurielämän trendien seuraaja.

Minulle kulttuuria ovat myös ihmisten elämäntavat, uskomukset, myytit ja riitit, ja olenkin niistä oikeastaan kiinnostuneempi kuin taiteesta. Kuvittelin aina, että oli täysin sattumaa ajautua opiskelemaan uskontotiedettä, mutta nykyään ymmärrän että minähän olen kiinnostunut niistä asioista. Ja siitä päädyin takaisin tähän kulttuurijuttuun. Tajusin nimittäin, että minulla on oikeastaan aika välineellinen suhtautuminen taiteeseen. Minua kiinnostaa taide, joka pystyy välittämään minulle aavistuksen transsendentistä. Se kiinnostaa kirjallisuudessa, musiikissa, elokuvissa, kuvataiteessa, teatterissa. En siis ole esteetikko, jolle riittää pelkkä kauneus ja kantaa ottava taide jättää minut usein kylmäksi. Mutta jos taide hipaisee tuonpuoleista, olen myyty.

Sellaista vain on tässä maallistuneessa kulttuurissa niin vähän tarjolla. Onneksi vanhaa kirkkomusiikkia löytyy, niin ja Nusrat Fateh Ali Khan.