Luin Goldbergin Avoimen mielen ja minun piti kirjoittaa siitä tänne, mutta huomasin että Kiiltomadossa olikin aiheesta kattava esitys. Goldbergin teesit ja harjoitukset ovat tulleet tutuksi jo aikaisemmin Hakalahden ja Tuomisen Kirjoittajaohjaajan tukipaketin kautta ja varmasti muistakin yhteyksistä, jotka olen jo unohtanut. Mutta kirja on jäänyt lukematta.

Minun maailmassani Goldberg asettuu samaan rintamaan Julia Cameronin oppaiden kanssa. Kummatkin ovat minusta hyviä, mutta silti ehkä hiukan asiattomasti ajattelen, että yksikin kirja kummaltakin olisi riittänyt. Kakkos, kolmos jne osat tuntuvat rahastamiselta, vanhalla idealla ratsastamiselta, mutta ehkä olen vain kyyninen. Jos ihmiset kerran ovat niitä kaivanneet, niin mikäpä siinä, on ihan ymmärrettävää että he ovat jatkaneet ajatustensa työstämistä ja variointia. Cameron on hurahtanut New age hömppään, Goldberg sanoo olevansa zeniläinen. Minusta he ovat kuin kaksoset. Voi olla, että pidän Cameronia hiukkasen uskottavampana kuin Goldbergia.

Vaikka tässä nyt vähän kyynisen oloisesti heistä kirjoittelen, niin olen silti todella iloinen, että tällaisia oppaita on nykyään saatavilla. Minun näkemykseni mukaan he muodostavat tervetulleen vastapoolin esimerkiksi sellaisille kirjoittamiseen opastaville teoksille kuin Anderssonin Luova mieli ja Lehtisen Sanojen avaruus, jotka luin joskus muutama vuosi sitten ja minulle tuli niistä niin huono olo, että melkein oli työnnettävä pää pönttöön ja oksennettava. Tätä ehkä pitäisi osata vähän selittää.

Noissa kirjoissa kirjoittaminen näyttäytyy kauhistuttavan raskaana. Kummallakin herralla on niin kristallin kirkkaana sielun silmien edessä ihmiskunnan suuret klassikot ja kirjoittajan ainoa oikeutus on siinä, että hän kirjoittaisi jotain yhtä arvokasta. Tähän normaali ihminen ei tietenkään koskaan pysty, mutta siihen pitää pyrkiä.  Joten kirjoittamisesta tulee kauhistuttavaa suorittamista ja oman huonoutensa yhä syvenevää tuntemista, mikä tekee kirjoittamisen aina vain vaikeammaksi. Seurauksena onkin sitten usein lukkiutuminen, josta suorituskeskeinen kirjoittaja lopulta murtautuu ulos ryypättyään aikansa tai katkaistuaan jalkansa tms. jolloin hän joutuu tilanteeseen, ettei enää voi  muuta kuin kirjoittaa.

Nyt kun ajattelen, niin tosiaan, pidän kumpaakin teosta Luova mieli ja Sanojen avaruus sairauskertomuksina. Sairauskertomuksetkin voivat olla opettavaisia, mutta kannattaa niitä lukiessa miettiä, mitä niistä ottaa opikseen.

Voisi tietysti olla asiallista lukea kirjat nyt toistamiseen.

Goldberg kirjoittaa, että tyyli vaatii itsensä hyväksymistä, se tulee koko ruumiista. Tyyli on läsnäoloa, asettumista yhä syvämmeälle itseensä tietäen, että kaikki mitä kirjoitan, heijastaa minuuttani. On opeteltava hyväksymään oma mieli, se on perustyökalu.

Sananlasku sanoo jotenkin niin, että äänellään se variskin laulaa. Minusta siinä on varsin ytimekkäästi ilmoitettu tuo asia. Ei kannata verrata itseään muihin. Muita kannattaa tietenkin lukea ja ottaa opikseen, mutta kirjoittajana kehittyminen merkitsee yhä syvenevää itsensä hyväksymistä, omalle kohtalolleen myöntymistä.