Olen alkanut suunnitella suoritusvapaata kirjoituskurssia, mutta en tiedä onko se mahdollinen. Vai onko suorittaminen jotenkin sisäänrakennettuna toimintaan heti siinä vaiheessa kun jollekin tulee mieleen, että haluaisi oppia kirjoittamaan paremmin. Sehän tulee vastaan jo heti tuossa sanassa paremmin.

Kun tapaan aloittelevia kirjoittajia, minua usein ahdistaa heidän suorituskeisyytensä. Ihmisillä on haaveena julkaista jotain, mutta he ovat jo huomanneet sen olevan vaikeaa. He pohtivat, miten pitäisi kirjoittaa, että saisi kustantajat kiinnostumaan ja haluavat siihen neuvoja. Sellainen on hyvä opettaja, joka pystyy antamaan selkeitä vinkkejä, joka osaa osoittaa Tien.  Silloin tunnen itseni epävarmaksi, koska en osaa neuvoa, millaiset käsikirjoitukset kustantamoja kiinnostavat. Kun silmäilen viime vuoden tarjontaa, siellä on paljon kirjoja, joiden julkaiseminen ei olisi tullut minulle mieleen, jos olisin päättävässä asemassa. No onneksi en ole. 

Siitä olen varma, ettei ole mieltä kirjoittaa tarinoita kustannustoimittajille siitäkään huolimatta, että he  päättävät mitkä käsikirjoitukset näkevät päivänvalon, mitkä eivät.  Käsikirjoituksen kohderyhmä pitää olla muualla.

Huomaan uudestaan päätyväni siihen ajatukseen, että ihmisen ei pitäisi liikaa haluta. Buddhalaisetkin näkevät kärsimyksen seuraavan juuri haluamisesta. Ihminen, joka haluaa julkaista, jää helposti tavoitteensa vangiksi. Hän haluaa kaikin keinoin ylittää julkaisukynnyksen ja alkaa miettiä keinoja julkaisukynnyksen ylittämiseksi sen sijaan, että odottelisi rauhassa tarjoaako maailma hänelle tarinoitaan kerrottavaksi. Hän huomaamatta mukautuu odotuksiin, jotka ovat ehkä todellisia tai sitten hän kuvittelee ne. Lukuisat kirjoituskurssit tietenkin tarjoutuvat tässä avuksi levittämällä sanomaa siitä, mikä on oikea tapa kirjoittaa. No tämä kai on se asia, josta kirjoituskursseja onkin aina syytetty, että ne siis yhdenmukaistavat kirjoittajia. Kohta kaikki suoltavat samanlaisia tarinoita ja todelliset taitajat tulevat jostain kurssituksen ulkopuolelta.
 
Haluaisin järjestää kirjoituskurssin, jolla kirjoitetaan paljon, mutta ei suoriteta mitään eikä pyritä mihinkään muuhun kuin tutustumaan omaan elämään, kaikkiin niihin salaisuuksiin, joita meistä jokainen kantaa tietämättään mukanaan. Miksi kukaan haluaisi tulla tällaiselle kurssille, jossa kirjoittajia ei prepata ylittämään julkaisukynnystä? Saat sen mistä luovut, oli muistaakseni Tommy Hellstenin kirjan nimi. Tämä on vaikea läksy, koska ensin pitää ihan oikeasti luopua, ennen kuin voi saada. Kun luopuu, voi käydä niinkin, ettei enää välitäkään siitä mitä on alunperin tavoitellut. Tilalle tuleekin jotain ihan muuta. Mutta eikö sekin ole onnellista?