Kaveri höynäytti kuntosalille. Olen nyt käynyt siellä muutaman kerran. Ohjaajana toimiva simpsakka eestiläissyntyinen blondi sanoi, että vähintään kolme kertaa viikossa pitäisi käydä, sitten minusta tulisi kaunis. Näkökulma oli minulle yllätys. Olin nimittäin raahautunut sinne vahvistaakseni selkä-ja vatsalihaksiani välttääkseni vastaisuudessakin selkävaivat. Ulkonäköseikat tuntuivat toisarvoiselta syyltä moiseen rääkkiin. Tajusin vieraantuneeni muiden ihmisten todellisuudesta. Olen jossain vaiheessa lakannut tarkastelemasta itseäni ja muita kaunis-ruma vastakkainasettelun kautta ja huomaamattani alkanut kuvitella, että muidenkin elämässä ulkonäköasiat ovat muuttuneet samalla tavalla triviaaleiksi.

Punnertaessani naama punaisena vatsalihaspenkissä, olen huomannut, että monilla kuntoilijoilla on tosiaan tapana ottaa käsipainot käsiinsä ja asettua peilin eteen nostelemaan niitä. Siinä he heiluttavat vahvoja käsivarsiaan ja ihailevat peilistä omaa kiinteää olemustaan. Toiset kaakertavat ankkakävelyä paino haarojen välissä kohti lähintä leuanvetotelinettä, siitä on estetiikka kaukana. Katonrajassa on televisio, joka tarjoaa vaihtoehtoista ohjelmaa, mikäli kanssakuntoilijoiden tuijottelu alkaa tuntua liian moukkamaiselta. Televisiosta näyttää aina tulevan ostoskanava, joka mielestäni aika osuvasti sopii kuvastamaan punttisalin henkistä tilaa.

Voisin ajatella, että minun helvettini olisi jokin punttisalin tapainen paikka. Loputonta punttitreeniä ostoskanavan loisteessa ja päämääränä olisivat kiinteät lihakset. Kukaan ei mieti, mitä niillä lihaksilla tehdään, mihin niitä voi käyttää, tärkeintä on miltä ne näyttävät.

Aloin taas miettiä millainen pakkopaita kauneudesta on tullut. Ihmiset ovat valmiita kärsimään saavuttaakseen sen ja ne jotka eivät saavuta kauneutta, kärsivät, vaikka heillä on käyttökelpoinen, tarkoituksenmukainen terve ruumis, jolla voi kokea kaikkea sitä iloa ja autuutta, kuten tietysti myös kipua ja epämukavuutta jota ihmiselämään liittyy.