Kata Kärkkäisen Kirjailijaliitolta saamat rukkaset tulivat mieleen, kun luin Sirpa Tabetin dekkarin Onnenkauppaa. Ai miksikö ne tulivat mieleen? Katanhan kohdalla päätettiin odottaa tuotannon täydentymistä. Joskus tuotanto voi täydentyä sillä tavalla kuin Tabetilla. Hän on tehnyt kiinnostavia, hiukan erilaisia dekkareita, mutta Onnenkauppaa ei ole sellainen.
 
Ajatelkaa kolmekymppinen kiinteistövälittäjä, nainen, joka menee juhliin metsän keskellä sijaitsevaan isoon huvilaan. Illalla häntä alkaa yhtäkkiä väsyttää ja hän menee lepäämään. Hän herää talosta seuraavan päivän iltana ja tajuaa tulleensa huumatuksi. Talo on tyhjä, ei ketään missään. Häneltä on viety kännykkä ja kaikki muukin omaisuus ja auto on kadonnut parkkipaikalta. On seuraava yö jo tulossa. Päähenkilö päättelee, että hänen on viisainta yöpyä talossa ja lähteä vasta seuraavana aamuna liikkeelle, pimeässähän hän voisi eksyä. Niinpä hän etsii talosta syötävää ja sen jälkeen nukkuu siellä vielä toisen yön, tosin varmistettuaan ensin että ulko-ovi on lukossa. Vasta seuraavana aamuna hän lähtee hankkiutumaan ihmisten ilmoille.

Jos kuvittelen itseni vastaavaan tilanteeseen, olisi aivan selvää, etten herättyäni juhlia seuraavana päivänä jäisi taloon odottelemaan, vaan lähtisin sieltä niin että hippulat vinkuvat. Mieluummin paleltuisin metsässä, kuin jäisin taloon odottelemaan mahdollista murhaajaani.  Mielestäni kirjan henkilöt käyttäytyivät muutenkin säännönmukaisen epäuskottavasti, sen lisäksi että oli aivan samantekevää kuka oli syyllinen ja kuka syytön.

Voin kuvitella, että kaikkia lukijoita tällaiset epäuskottavuudet eivät haittaa. Heidän mielestään päähenkilöt eivät käyttäydy liian epäuskottavasti, tai sitten dekkarien ei kuulukaan olla uskottavia, sitten on tietenkin sekin mahdollisuus, että nipotan turhasta. No niin nipotankin, koska ei yksi huono kirja maailmaa sen pahemmaksi tee, se on ikävä juttu lähinnä vain kirjoittajalle itselleen. Ei ei, ei minulla itselläni siitä mitään kokemusta ole, kunhan vain eläydyn muiden asemaan...