Ammattienglannin kurssilla mietin onko oikeastaan järkeä yrittää opettaa suomalaisille oikeaoppista englantilaista aksenttia? Minä en ainakaan tule sitä oppimaan ja itse pidän tärkeänä vain oppia selittämään asiani ymmärrettävällä englannilla mahdollisimman sujuvasti. Ihailin aikoinaan Björkiä, jota haastateltiin televisiossa. Hän puhui sujuvaa englantia omalla björkimäisellä aksentillaan Minusta se oli upeaa.  Björk on tietysti Björk ja minä olen vain minä, mutta siitä huolimatta kieltäydyn opettelemasta hienouksia ja tyydyn kulkemaan Ahti Karjalaisen viitoittamaa tietä ja pitäydyn tankeroenglannissa. Kuvittelen optimistisesti, että jos tankeroenglantini on sujuvaa ja jos en itse nolostele tankeromaista ääntämystäni, muutkin tottuvat siihen, eivätkä pidä minua idioottina.

Toinen asia, mikä kiinnitti huomiota, oli kurssin opettajan vaatimus, että englanniksi keskustellessa pitää luopua suomalaisesta keskustelukulttuurista. Pitää ryhtyä ääntelemään kohteliaasti ja tekemään kohteliaita eleitä, sen sijaan että vain istutaan ja kuunnellaan mitä toinen sanoo ja sen jälkeen puhutaan itse, jos asiaa on. Toisaalta ymmärrän vaatimuksen, sillä suomalaisten patsasmainen pidättyväisyys voi joskus olla koettelemus. Itse olen ehkä luonnostaan hiukan keskivertosuomalaista äänteleväisempi kuuntelija. Pyörittelen ainakin silmiä, nyökyttelen ja ähisen myötätunnosta jos toiselle on sattunut jotain kauheaa. Kuitenkin on minusta jotain säilyttämisen arvoista siinä suomalaisessa kulttuuripiirteessä, että ollaan hiljaa ja liikkumatta kuin toteemit. Kun toinen saa juttunsa loppuun, saattaa seurata syvä hiljaisuus, jonka aikana voi vain arvailla, mitä ihmisten mielessä liikkuu, ovatko he edes kuunnelleet. 

Ymmärrän, että kansanvälisissä kuvioissa saattaa helposti saada moukan maineen, jos ei osaa sujuvasti elehtiä elein, sanoin ja tarvittaessa vaikka sävelin. Toisaalta kuitenkin ihailemme intiaaneja ja muitakin alkuperäiskansoja, joiden keskittyneessä jäyhyydessä oli mielestämme jotain tavoiteltavaa. Ehkä suomalaistenkaan ominaispiirteet eivät ole pelkkiä heikkouksia. Ehkä niitä voisi jalostaa. Ehkä niistä voisi tehdä tavaramerkin.

No tämä on tietysti idealismia. Luultavasti en tiedä mitä puhun. Huomasin vain, ettei mikään ole oikeastaan muuttunut siitä kun kävin koulua joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Kielten opiskelu   merkitsee yhä sitä, että suomalaiset ominaispiirteet ovat häpeällinen heikkous, joista pitää opetella irti. Onko sen tosiaan pakko olla sellaista?

Tässä vaiheessa en edes kerro, miltä tuntui kuunnella kirjallisen viestinnän äidinkielen opettajan luentoa. Olisi ehkä sittenkin kannattanut ajoissa tehdä ne hyväksilukemishakemukset ja yrittää vapautua moisesta indoktrinaatiosta.