78-vuotias Anna Maria viettää kesää mökissä metsän keskellä. Hänellä on elämässään kaksi miestä, aviomies ja rakastaja, joilla todennäköisesti kummallakin on elämässään kaksi naista. Rakastajalla ainakin on perhe ja aviomieskin viettää lomia omissa oloissaan jossain toisaalla, joten saattaa olla, että hänellä on elämässään Anna Marian lisäksi toinen tärkeä nainen. Mutta aviopari sallii hienotunteisesti toisilleen oman yksityisyyden eikä kissaa nosteta pöydälle.

Kirjassa eletään metsän keskellä, mitään erityistä ei tapahdu, muuta kuin että ampiaiset tekevät pesää, kuolleita ampiaisia lakaistaan lattialta, hirvet tulevat pihaan syömään horsmia ja välillä saunotaan ja muistellaan entistä elämää ja ollaan huolestuneita tulevaisuudesta.

Huomasin ärsyyntyväni kirjan päähenkilön vuoksi. Anna Maria on olevinaan rehellinen, mutta minun mielestäni hän kaunistelee elämäänsä. Hänen elämäntapansahan perustuu siihen, että hän ei tiedä miestensa touhuista muiden naisten kanssa, eivätkä nämä tiedä hänen touhuistaan muiden miesten kanssa. Mitä ei tiedä, se ei satuta. Anna Maria vertaa tilannetta kauniiseen lasimaalaukseen, valheet joita on kerrottava ja totuudet jotka on salattava vertautuvat juotoksiin, jotka pitävät lasimaalauksen värikkäät palaset yhdessä. Jos valheita ei kerrottaisi, kaunis maalaus olisi pelkkiä sirpaleita. Anna Maria ajattelee, että lasimaalauksen ehjänä pitäminen on pätevä syy kertoa valheita ja jatkaa elämää ristiriitojen keskellä. Kauneus siis pyhittää valheet.

Itse en usko, että kaunis ja arvokas voi perustua valheelle ja totuuden salaamiselle. Ymmärrän toki, että ihmiselämä on täynnä ristiriitoja. Ymmärrän, että pitkissä suhteissa voi olla vaikea pysyä uskollisena puolisolle ja jakaa tämän kanssa sisimmät tuntonsa. Ymmärrän, että hyvinkin voi käydä niin, että päätyy suhteeseen jonkun toisen kanssa ja ratkaisu on käytännöllinen. Mutta muodostuuko tällaisesta kuviosta kuitenkaan kovin kaunista maalausta, jonka ihanuutta kannattaa hehkuttaa, jonka ihanuus on syy ylläpitää valheellista kuviota? Jos kävisi niin, että totuus joskus tulisikin julki, se loukkaisi monia. Kuvion kauneus perustuu oletukseen, että kukaan ei koskaan saa tietää. Miten kaunista tällainen on? Miten moraalista, vaikka Anna Maria itse ajatteleekin, että hän nimenomaan toimii moraalisesti?

Kilvellä on kirjassaan jonkin verran uskonnollista pohdintaa. Hän miettii miksi kreikkalaisten myytit, jossa jumalat astuivat alas taivaasta rakastelemaan ihmisten kanssa, vaihtuivat kristinuskon käsittämättömään myyttiin runnellusta jumalasta joka roikkuu ristillä. Hyvä kysymys. Minä ajattelen, että ihmisten kanssa rakasteleva jumala vaihtui ihmisen puolesta kärsiväksi jumalaksi juuri sen vuoksi, että me Alma Marian kaltaiset ihmiset voisimme katsoa itseämme ja omia tekojamme rehellisesti, kaunistelematta niitä itsellemme. Sehän ei ole helppoa, koska jos ihminen tosiaan näkisi oman valheellisuutensa ja tajuaisi miten paljon pahaa hän ajattelemattomuuttaankin on elämänsä aikana tehnyt muille ihmisille, hän kauhistuisi itseään niin pahasti ettei enää jaksaisi elää. Tai sitten hän paaduttaisi itsensä lopullisesti.