Kun julkisuudessa puhutaan taiteen ja kirjallisuuden tarkoituksesta, painotetaan usein sitä miten taiteen pitää kuohuttaa, järkyttää, loukata. Viimeksi tätä asiaa käsittelee Tuula-Liina Varis Kansanuutisten viikkolehdessä. Hän mainitsee jutussaan Frans Kafkan, joka sanoo, ettemme tarvitse kirjoja jotka tekevät meidät onnellisiksi, koska niitä voimme halutessamme kirjoittaa itse. "Me tarvitsemme kirjoja, jotka vaikuttavat meihin kuin onnettomuus, tuottavat meille hyvin suurta tuskaa kuten jonkun sellaisen kuolema, jota olemme rakastaneet kuin itseämme, kuten itsemurha; kirjan pitää olla kirves, joka särkee meissä olevan jäätyneen meren."

Mutta eihän meissä olevaa jäätynyttä merta ei ole pakko särkeä kirveellä. Olen kerran elämässäni tehnyt kirveellä avannon järveen, ja huomasin, että se on todella työlästä. Kaira on huomattavasti kätevämpi. Mutta kairaakaan ei välttämättä tarvita, koska jään voi myös sulattaa. Kevään tullessa aurinko sulattaa jäätyneen meren ilman verta, hikeä ja kyyneliä. 

Miksi niin harvoin puhutaan taiteesta lämpönä joka sulattaa meissä olevan jäätyneen meren?En kiellä etteikö taiteen yksi  tehtävä voisi olla tuottaa meille hyvin suurta tuskaa, mutta raskas minusta on sellaisen ihmisen elämä, joka ei salli taiteella olevan muuta tehtävää kuin tuskan tuottaminen. Miksi taide ei saisi myös lohduttaa, antaa iloa, tukea ja lääkitä? Emmehän me kai jaksa elää ilman lohdutusta ja tukea.

Vai onko tarkoitus, että lohdutus haetaan muualta, esimerkiksi viinan juomisesta tai television katsomisesta? (Niin, tyhmiä televisio-ohjelmia kukaan itseään kunnioittava taideihminen ei tietenkään katso, mutta urheiluohjelmien katsominen on heidänkin mielestään yleensä sallittua.)Olen muutenkin sitä mieltä, ettei onnellisten kirjojen kirjoittaminen nyt aivan niin helppoa ole, kuin Kafka tuntuu ajattelevan. Jos olisi, luulisi, että hän olisi kirjoittanut sellaisen itselleen. Minusta hän olisi kyllä ollut sen tarpeessa.