1445540.jpg

Liisa tuli minulle tutuksi Rihmastossa. Tai no siis tutuksi ja tutuksi, mutta Rihmastossa tuli harjoiteltua hänen kanssaan virtuaalista kirjallisuuskeskustelua tämän vuosituhannen alussa. Rihmaston Syrinx on jo ehtinyt arvioida kirjan, ja se onkin hyvä ja paneutunut arvio, käykää lukemassa.

Liisan novellit ovat samanlaisia kuin hänen kommenttinsa Rihmastossa, tyylikkäitä, lennokkaita, räväköitä ja minulla ei tahdo aivokapasiteetti riittää niiden ymmärtämiseen. Eivät Liisan novellit mitenkään vaikeita ole, eivätkä monimutkaisia, minulla vain huomio tempautuu kielen loistokkaaseen vauhdikkuuteen ja kielikuviin, rinnastuksiin, vertauksiin, ja sitten olenkin lukenut novellin, enkä ole huomannut seurata mitä siinä oikein tapahtui.

Mutta sen verran olen ymmärtänyt, että mitään hyvää Liisan novelleissa ei juurikaan tapahdu. Miesten ja naisten välillä vallitsee henkilökohtaisella alueella sotatila.
Miehet ovat julmia ja kyvyttömiä läheisiin, lämpimiin ihmissuhteisiin, naisilla sentään on kyky kiintyä pentuihinsa, ainakin kun nämä ovat pieniä. Mutta sitten kun lapset kasvavat isommiksi, kiintymisen laatu saattaa muuttua. Tätä naissukupolvien keskinäistä suhdetta kuvataan koskettavasti novellissa Suojassa.

Tässä novellissa nuori äiti, Tuuli piileskelee ylisillä vauvansa kanssa. Jotain ikävää on tapahtunut, en oikein tiedä mitä, onko lapsessa jotain vikaa, vai Tuulissa itsessään. Ainakin hän käyttäytyy hiukan oudosti kun on kiivennyt puimurinsuulin vintille ja ilmeisesti viettänyt siellä vauvan kanssa koko yön. Mies on ollut ajokoirakokeissa Harjavallassa, tullut myöhään eikä ole huomannut perheensä poissaoloa, tai on huomannut, mutta ei ole jaksanut puuttua siihen. Tuulin äiti on koulutuslautakunnassa, arvostetussa asemassa siis ja saapuu tarkastamaan onko tyttären kotona asiat kunnossa. Hän kuljeskelee maatalon nurkissa (Koirat juoksentelivat häkeissä kuin sudet, Liisa kirjoittaa ja tosiaan, tiedän heti millaisesta maatalosta on kysymys) ja huomaa, ettei selvästikään ole. Tytär ja vauva ovat kadoksissa ja vauvan isä vain roplaa autoaan. Tuuli keskittyy seurustelemaan vauvan kanssa ja kuulee suulin ylisille äitinsä äänen kun tämä huutelee ja etsii häntä. Kun äiti paikallistaa tyttären ja tämän vauvan olinpaikan, Tuuli salpaa häneltä pääsyn ylisille romauttamalla luukun päälle lanan. Tuuli ja vauva ovat turvassa omassa keskinäisessa symbioosissaan, ulkopuolelta siihen kohdistuu pelkkää uhkaa, apua ja turvaa on turha ulkopuolisilta odottaa. Ja tosiaan, oma äiti ja aviomies esiintyvät novellissa ulkopuolisena uhkana.

Liisa epäili etteivät hänen novellinsa viihdytä. Kyllä ne viihdyttävät, mutta minun oli pakko nauttia ne hyvin pieninä annoksina. Novellit kuvaavat todellisuuden erästä puolta. Toivon ettei sellaista todellisuutta maailmassa olisi, mutta kyllä sitä on, minäkin tiedän perheitä joissa perheenjäsenet enemmän keskittyvät kiskomaan silmiä toistensa päästä kuin tukemaan ja rakastamaan toisiaan. Tällaisia juttuja lukiessa voin ymmärtää, että joidenkin mielestä taiteen tehtävä nostaa esille ihmiselämän epäkohtia ja nimenomaan niitä. Minullahan on ollut toisenlainen missio, olen ajatellut että taiteen tehtävä olisi voimauttaa, antaa toivoa. Varmaan nämä missiot voisivat elää rinnakkain, niillähän on sama päämäärä, ihmisyyden puolustaminen.