Minua järkyttää huomata miten saamani palaute on ohjannut elämääni. Kaikki tietenkin tarvitsevat palautetta ja palaute suuntaa elämää jollakin tavalla, mutta en ole omalla kohdalla oikeastaan nähnyt miten suuri merkitys palautteella on ollut.

Nyt kun olen joutunut tekemisiin kuvien kanssa, muistan taas miten innokas piirtelijä olin joskus kauan kauan sitten. Piirtelin kaiket illat, vaikka koulun kuvistunneilla en ollutkaan erityisen ahkera. Kävin myös Porin Työväenopistossa tunneilla. Opettajana toimi Aarne Elomaa, joka kerran sanoi: "et sinä täysin lahjaton ole". Tämän sinänsä aika vaatimattoman lauseen kätkin sydämeeni ja vaalin sitä siellä pitkään.

Aloin haaveilla Ateneumista. Ammatinvalinnan ohjaajani ehdotti, että yrittäisin nostaa kuvaamataidon numeroani esittämällä opettajalle harrastuneisuuttani, joten vein opettajalle kasan öljyväritöitä. Opettaja ei sanonut töistäni mitään, eikä myöskään nostanut numeroani. Ammatinvalinnan ohjaaja sanoi myöhemmin, ettei numeroa ollut nostettu, koska olin saanut apua maalausten tekemisessä.  

Hylkäsin Ateneumin, koska uskoin ettei minulla olisi  mahdollisuuksia. Uskon, että olin oikeassa. Piirtely säilyi kuitenkin haikeana haaveena. Minua vähän vaivasi se, etten oikein osannut kehittyä.  Lisäksi vaivasi se huomio, että koulukaveri, joka myös piirsi ja maalasi, oli luonnostaan paljon minua parempi, eikä hänkään uskonut omiin kykyihinsä, vaikka olin silloin ja olen vieläkin sitä mieltä, että hänellä olisi alalla tulevaisuutta.

Sitten aloin rahaa saadakseni yrittää juttuja lehtiin ja seuraavaksi olinkin julkaissut kolme kirjaa ja olin Kirjailijaliiton jäsen. Päätin satsata kirjoittamiseen. Elämäni alkoi pyöriä kirjoittamisen ympärillä ja piirtely unohtui. Nyt se tuntuu vähän tyhmältä. Miksi hylkäsin tärkeän osan itseäni vain sen vuoksi, etten saanut siitä kannustavaa palautetta?
***
Alla oleva kuva on ekumeeniseen verkkosivuprojektiin liittyvä idealuonnos, vai miksi tuollaista nyt nimittäisi.
1509645.jpg