Kustannustoimittajani on palannut takaisin töihin, lukenut kässärini ja ehdottaa ystävällisesti että sitä voisi vielä työstää.

Printti tuli tänään ja joka toisella sivulla lukee ytimekkäästi lyhennä. En jaksanut katsoa jokaista liuskaa, että lukeeko siellä jossain myös tylsääää, niin kuin joskus on ollut.

Ongelma on  siinä, että olin kuvitellut käsikirjoituksen olevan  valmis ja suhtautunut siihen kuin taaksejääneeseen elämään. Mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Sinänsä on tietysti mukava, kun kustantamossa on jälleen ihminen, joka lukee minunkin käsikirjoituksiani. Ja joka miettii, mitä käsikirjoitukselle pitäisi tehdä, että siitä tulisi parempi. Minuakin tietysti kiinnostaa tehdä käsikirjoituksesta mahdollisimman hyvä, vaikka välillä mietin, että maksaako vaivan, kun eihän sen kirjan hienoutta kukaan kuitenkaan ymmärrä.

Tämänkin kässärin kanssa olen askarrellut jo niin kauan, ettei siitä saamani palaute tule olemaan missään suhteessa vaivan määrään.

Ehkä siksi, että olen niin paljon mesonut viihdekirjallisuuden puolesta, monet  olettavat, että teen kirjani sutaisemalla, koska viihdekirjathan tunnetusti tehdään sutaisemalla. Jossain valitettiin, etten selvästikään tiedä museoista mitään, jokin asia oli Miehen tuoksussa ollut epäuskottava. Valittaja ei kylläkään ollut itse museoalan ihmisiä.

Mutta se pistää miettimään, että jos minä tutkin asioita, kirjoitan sydänverellä ja vielä hion ja kiillotan lauseitani ja sitten lukijat toteavat, että onpahan taas yksi asioihin perehtymätön sutaisu. Siis entä jos ei olekaan niin, että minua ei ymmärretä koska olen väärällä tavalla omanlaiseni kirjoittaja. Vaan minua ei ymmärretä koska olen niin huono.