Harkitsen Pieni talo preerialla dvd:n hankkimista. Nythän sarjaa esitetään päivittäin kakkosella ja aina jää joku jakso katsomatta ja se on harmittavaista, koska nyt kypsässä keski-iässä minä todella osaan arvostaa tällaista televisioviihdettä jolla on syvällistä sanottavaa. Sarja hersyttää joka jaksolla mukillisen kyyneliä, ja on ihanaa kun ei enää tarvitse inhota itseään sen vuoksi. Minähän katselin tätä sarjaa myös 70-luvulla ja silloin olin nokka pitkänä halveksunnasta, kun Bonanzan ajoista paisunut pikku Joe oli ryhtynyt käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi ja tuottajaksi ja pääosan esittäjäksi, ja leiponut Laura Ingallsin kirjoista tällaista siirappista soopaa. Pidin tosiaan sarjaa sentimentaalisena hölynpölynä, mutta silti sitä oli pakko katsoa. Ja sitten vihasin itseäni sen vuoksi, että olin jälleen langennut. Juhlin itseäni sankarina joka kerta, kun pystyin jättämään sarjan väliin, mikä oli traagista, koska elämäni oli tapahtumaköyhää ja yksinäistä, eikä minulla oikein ollut muita iloja kuin television ja kirjallisuuden tuottamat taidenautinnot, joten oli aika tyhmää taistella ainoita ilojaan vastaan.

Googlailtuani sain selville, että Michael Landon oli tuottanut myös sarjan Enkeli maantiellä, sitä minä en sentään juuri koskaan katsonut. Jostain syystä olin kuvitellut Michael Landonin kuolleen huumeisiin ja viinaan joskus seitsemänkymmentäluvun ja kahdeksankymmentäluvun taitteessa mutta hän kuolikin vasta 90-luvun alussa kilpirauhassyöpään.

Jotenkin minä vasta nyt osaan arvostaa Eugene Orowitzin lahjakkuutta. Ilmeisesti hän Pienessä talossa preerialla loi itselleen sellaisen unelmaperheen, jota hänellä itsellään ei lapsena koskaan ollut. On kiinnostavaa, että ihmisten uskonnollisuuskin esiintyy sarjassa elämää kantavana lämpimänä voimana, kun Eugene itse kertoo äitinsä istuneen kotona yöpaita päällä Raamattu sylissä ja rukoilleen Jumalaa tappamaan poikansa.

Blogissani mahdollisesti vieraileville pikku Joe faneille seuraava pläjäys: