Olin jokin aika sitten kuuntelemassa urkumusiikkia, ja vaikka en mikään erityinen urkufriikki olekaan, yhtäkkiä eräs sävelkulku osui johonkin sielun salaiseen hermoon ja minusta tuntui kuin olisin voinut lentää kirkon katon läpi. Tunnekuohu oli sekoitus kaipausta ja iloa, ja sen aiheutti melodianpätkä joka oli mielestäni kauneinta mitä olin koskaan kuullut. 

Kuvittelin että asia unohtuisi, mutta melodia jäi mieleen kaihertamaan, sitä paitsi asiaa ajateltuani se tuntui jollakin tavalla tutultakin ja mietin olisiko kappale peräti jollakin lukemattomista cd-levyistäni. Minähän olen vanhan kirkkomusiikin suuri ystävä ollut koko elämäni, en vain ole myöntänyt sitä itselleni ennen kuin viime vuosina. Palestrina sai polvet veteliksi kun olin nuori opiskelija, mutta kavereiden mieliksi lähdin heidän kanssaan rock-klubeille hyörimään ja jätin yleensä kirkkokonsertit väliin. Kirkkokonserteissa istuminen ei oikein kuulunut tyyliin, varsinkaan jos liikkui porukoissa, jotka suurin piirtein asuivat Hämeenportissa. Myöhemmin löytyi Monteverdi, jonka Vespro della Beata Vergine sai minut kerran irtoamaan ruumiistani, tai siis siltä minusta tuntui. Olin kuunnellut musiikkia pimeässä työhuoneessani sohvalla lepäillen ja yhtäkkiä tunsin leijuvani katonrajassa. No ehkä se oli vain äärimmäinen rentoutuneen ilon tila, jonka musiikki voi joskus saada aikaan.

Minun oli joka tapauksessa pakko kaivella läpi koko levyvarastoni ja lopulta löysinkin etsimäni, vaskiseitsikko versiona. Olin kuunnellut levyä viimeksi vuonna 2003, erityisen kuumana heinäkuun päivänä odottaessani eläinlääkäriä lopettamaan vanhan koirani. Muistin, että levyllä oli ollut jokin erityisen hieno kappale, mutta en ollut uskaltanut kuunnella levyä koska se oli niin voimakkaasti assosioitunut tuon kammottavan päivän tunnelmiin.

Ei minua nytkään huvittanut kuunnella tuota vaskiseitsikkoversiota, mutta onneksi on YouTube, josta löytyy kaikki. Monta versiota Fauren Pie Jesuakin. On makuasia mikä niistä on paras, tai miellyttääkö mikään niistä. Jotkut yksinkertaisesti vain inhoavat tällaista musiikkia ja ymmärrän sen, minäkin inhoan modernia jatsia ja suurinta osaa iskelmistä.

Se mikä minua eniten kummastuttaa, on musiikin kyky koskettaa tunteita. Ihmisen kyky hurmioitua siitä, että säveliä on aseteltu tiettyyn järjestykseen ja joku sitten laulaa niitä tai soittaa. Miksi me haluamme kuunnella musiikkia? Miksi se aiheuttaa meissä tunteita? Miksi se pakahduttaa ja huojentaa?