Minusta on tullut aika peto pyytämään apua. Kun en osaa jotain, soitan kurssikaverille, hänellä on selkeä järjenjuoksu ja kyky pukea monimutkaiset jutut sellaiseen maallikkomuotoon, että minäkin ymmärrän, ja saan tehtyä koulutehtävät. Soittelen välillä myös opettajalle, ja hänkin neuvoo ihan kiltisti. Myös aivan viattomia ulkopuolisia olen valjastanut käyttööni nyt kun pyrkimykseni on oppia hallitsemaan monimutkaisia  tietokoneohjelmia.

Opiskeluni edellyttäessä useammankin aikuisen pyyteettömiä tukitoimia, olen alkanut ihmetellä miksi lapsena avun pyytäminen oli niin vaikeaa. Avuntarve piti suorastaan salata. Jos joku sai tietää, että minä en osannut, se oli hirveä häpeä, eikä puhettakaan että olisin suostunut autettavaksi. Jos joku yritti neuvoa, minä pistin korvat lukkoon ja totesin, että ei kuule kiinnosta.  Se ei ollut mikään järkevä strategia, näin jälkeen päin ajatellen. Eikä se silloinkaan tuntunut mukavalta. Ihmiset, jotka osasivat, tuntuivat jotenkin uhkaavan ihmisarvoani. Onneksi nykyään ei tunnu siltä.