Tuntuu aika uskomattomalta, että Santeri Alkion, Keskustan pääideologin päiväkirjat ovat yhtäkkiä putkahtaneet ilmoille. Onkohan joku perillisistä ollut rahapulassa tai muuten ahne, kun on myynyt hallussaan olevan materiaalin antiikkikauppaan sen sijaan että olisi luovuttanut sen arkistoon. Puolituttu kauppias oli vinkannut päiväkirjoista Esko Aholle, joka oli oitis tehnyt kaupat sopivasta hinnasta. Hintaa ei haluttu kertoa julkisuuteen. Esko Aho myi päiväkirjat sopivaan hintaan jälleen eteenpäin, sopivalle kulttuurisäätiölle.

Päiväkirjojen keskeisenä pidetty osuus Alkion aktiivisen poliittisen toiminnan vuosilta on 50-luvulla kuvattu mikrofilmeille, eli mitään järisyttävää uutta tietoa maan asioista eivät päiväkirjat kuulemma avaa.
Uutisen mukaan ne kuitenkin täydentävät Alkion ihmiskuvaa ja tulkintaa hänen ajattelustaan. Kirjoituksissa pohdiskellaan syvällisesti hänen perheensä sisäisiä asioita.

Mielestäni se on kyllä vähän näkökulmakysymys, että mikä on järisyttävää uutta tietoa maan asioista. Olisi aika järisyttävää, jos alkaisimmekin yhtäkkiä ottaa todesta poliittisten johtajien ihmiskuvan, tulkita heidän ajatteluaan sen sijaan, että vain annamme heidän touhuta ja johtaa meitä milloin mihinkin suuntaan.

Koulussa historia tuntui aina tavattoman tylsältä oppiaineelta ja olen jälkeen päin ihmetellyt sitä, koska toisaalta menneisyys on aina kiinnostanut ja haluaisin ymmärtää, miten ihmiset ovat eläneet, mitä ajatelleet, kokeneet. Mutta historiankirjoituksen tarjoama näkökulma ihmisten elämään on niin käsittämättömän kapea, se siinä on työntänyt luotaan. Alkionkin elämästä on otettu kapea siivu, kun hän on ollut valtansa huipulla ja sen perusteella rakennettu hänestä  historiallinen kiiltokuva, josta sitten olisi pitänyt innostua. 

Perinteisesti on kai annettu taiteen tehtäväksi tuoda vähän moniulotteisuutta historiallisten henkilöiden hahmoihin. Siinä on vain se ongelma, että taiteen henkilöhahmoilla saattaa sitten olla enemmän tekemistä tekijänsä maailmankuvan ja tulkinnan kanssa kuin kuvatun kohteen.