Juoksee saksien kanssa on takakannen mainostekstin mukaan painajaismaisen nuoruuden muistelma joka on sekä koukuttavan viihdyttävä, että voimakkaan provosoiva. No niin varmasti. Kirjaahan voisi lukea yhtenä puheenvuorona pedofiilikeskusteluun, sillä kirjassa kuvataan 14 vuotiaan Augustenin ja hänen kolmikymppisen homorakastajansa seksisuhdetta.

Augustenin äiti haluaa runoilijaksi, ottaa eron Augustenin isästä ja hankkii psykiatrikseen lääkärin joka ennustaa vuoroin Raamatusta, vuoroin ulostepökäleistään. Augusten ei halua käydä koulua, joten hän tekee lääkärin avustuksella feikki-itsemurhan ja pääsee mielisairaalaan. Kaikki kerrotaan nokkelasti ja tyylitajuisesti, niin että kauheuksille hirnahtelee iloissaan ja välillä ihmettelee, että onkohan tämä totta, voiko olla, onko tosiaan. Kysymyksessähän on omaelämäkerrallinen teos.

Olen periaatteessa aivan kurkkuani myöten näitä tarinoita joissa kerrotaan, kuinka hulluja ja kamalia ihmiset ovat. Mutta tätä kirjaa minä luen siitä huolimatta, koska siinä kerrotaan niin hauskasti ja tyylitajuisesti, kuinka hulluja ja kamalia ihmiset ovat. Naureskelun lomassa tulee välillä hiukan tympeä olo ja mietin, miksi minä oikeastaan luen tätä kirjaa. Riittääkö syyksi, että se on pyörinyt Amerikassa bestseller-listoilla kaksi ja puoli vuotta.

Miksi me haluamme viihdyttää itseämme tällaisilla tarinoilla, jossa kaikki ovat hulluja ja kamalia? Olemmeko me jotenkin rehellisempiä itsellemme vai, kuin ihmiset ennen muinoin? Emme enää ympäröi itseämme hempeillä, kielontuoksuisilla tarinoilla, paitsi jotkut vanhat hömpät. Nykyajan ronskit, raatorehelliset ihmiset haluavat viihteensäkin raakana.