Mistä muuten voi johtua sellainen juttu, että skypettäminen on minulle niin helppoa, vaikka minulla on aika paha puhelinfobia? Soittelen puhelimella ainoastaan äärimmäisessä hädässä, mutta skypettää voin ihan huvikseni ja erityisen hauskaa on, jos toisellakin osapuolella on kamera, niin että saa naamankin näkyviin.

Muistan kun meille kotiin tuli puhelin ja minua koulittiin sen käyttäjäksi. Aloin itkeä kesken vastaamisen ja löin luurin kauhuissani kiinni. Vanhemmat olivat ärtyneitä. Sieltäkö se taas juontaa juurensa tämäkin kummajainen, onnettoman lapsuuden sylttytehtaasta? En pidä puhelimesta, koska minut ehdollistettiin pelkäämään sitä lapsena?

Oikeastaan en usko tuota. Luulen, että oli ihan hermostollinen syy kauhistua mustasta kapistuksesta makuuhuoneen nurkassa silloin joskus kuusikymmentäluvun alkupuolella. Jotkut ihmiset vain ovat sellaisia, ahdistuvat kaikista uusista kapistuksista. Skype on tietysti elämässäni uusi asia, mutta toisaalta sitten taas ei, koska se toimii tietokoneessa ja tietokoneen kanssahan minä olen nyt elänyt aik
a tarkkaan kaksikymmentä vuotta. Tietokonekin aiheutti pitkään ahdistusta, mutta siihen oli pakko tottua, koska se on työväline.

Olen huomannut, että hoitelen ihmissuhteitani paria lähiomaista lukuunottamatta verkon kautta. Ne, joille verkkososiaalisuus ei ole luontevaa, jäävät huonommalle hoidolle, koska olen niin avuton soittelemaan puhelimella. Ja kylässähän nykyään ei juuri voi käydä, ellei päivyri kädessä sovi aikaa jonnekin parin kuukauden päähän.