Siitä on varmaan yli vuosi, kun ystäväni alkoi puhua globaalista runosta, jonka kirjoittamista minä ohjaisin. Hän kun on sitä mieltä, että olen kaikkein parhain kirjailija.  Minulla on siinä vähän hankala dilemma, koska minusta on ihanaa, kun olen jonkun mielestä kaikkein parhain kirjailija. Toisaalta tulee väistämättä sellainen olo, että ystävän arvostelukyky on heikentynyt. Mutta kumminkin, hän sai ilmestyksen, jossa hän näki värikkäille kankaille raapustellut eri maiden kielillä kirjoitetut kaivoa ja vettä kuvaavat runot ripustettuina esimerkiksi Turun linnan kaivohuoneeseen, jossa on Suomen vanhin kaivo, tai vaikka mihin tahansa puun oksaan tuulten liehuteltaviksi. Runon kirjoittamiseen osallistuisivat kaikki Turussa asuvat kansallisuudet.

Tätä ilmestystä on tässä nyt sitten konkretisoitu, siitä on puhuttu erilaisille ihmisille ja vastaanotto on ollut vaihtelevaa. Kun minä olen puhunut globaalista runohankkeestamme, ihmiset katsovat pitkään, eivätkä sano mitään. Mutta kun ystäväni puhuu siitä, kaikki innostuvat. Tässä näemme, että meillä ihmisillä on maailmassa eri tehtävät. Yhdet osaavat innostaa ja toiset masentaa ja minä taidan olla enempi sellainen masentaja. Vaikka opiskeluaikoina olin tavattoman kiinnostunut sosiokulttuurisen innostamisen menetelmistä ja teorioista. 

Viime keväänä värkkäsimme kovassa kiireessä hakemusta päästäksemme mukaan kulttuuripääkaupunkihankkeeseen. Eilen tuli tieto, että olemme niiden 162 onnekkaan joukossa, jotka valikoituivat tuhannen hakemuksen joukosta jatkoon. Tämä ei tietenkään tarkoita, että jatkoon pääsymme olisi vielä varma. Ystäväni on tietenkin täysin varma, että hankkeestamme tulee menestys. Hänellä on yhteistyökumppanit jo Afrikassa asti.