Kun ihan muissa asioissa olin käymässä Turun linnassa ja kävelin rakenteilla olevan Väinö Linna näyttelyn läpi, minulle tuli tympeä olo, vaikka minähän pidin sen hepun kirjoista kun ne joskus murrosiän myrskyvuosina luin. Parnassossa Timo Hännikäinen kirjoittaa siitä miksi taitelijaelämäkerrat ovat vaarallisia. En jaksanut lukea juttua, koska ajattelin heti ettei niistä minulle vaaraa ole, en nimittäin ole tietääkseni lukenut yhtään taiteilijaelämäkertaa. Olen tykännyt lukemattomien kirjailijoiden kirjoista ja ohjaajien ja näyttelijöiden elokuvista ja taidemaalarien maalauksista, mutta minua ei ole koskaan kiinnostanut heidän elämäkertansa. Ymmärrän kyllä, että elämäkertatiedot voisivat antaa jonkin lisäsäväyksen heidän teostensa tulkitsemiseen. Toisaalta minusta on aina tuntunut, etten halua sitä lisäsäväystä. Haluan taideteoksen an sich, ilman lisäsäväyksiä.

Nyt kaikki näyttävät muistelevan Paavo Haavikkoa. Minä kuuntelin 70-luvulla hänen kuunnelmiaan radiosta. Minulla oli musta vahakantinen vihko johon kuunnellessa kirjoitin muistiin jänniä lauseita. Sitten tein niistä runoja. Omalla tavallaan Haavikko oli minun kirjoittajaohjaajani (yksi niistä monista), mutta jotkut hänen julkisuudessa esittämänsä kommentit kirjallisuudesta saivat minut myöhemmin ymmärtämään, että hän ei kyllä olisi kovin korkealle noteerannut kynäilyäni. Kevyet mullat hänelle kuitenkin.

***

Parnassossa Janne Saarikivi pohtii jutussa Kielipuolet ristin juurella samaa asiaa, kuin minä tässä blogissa jokin aika sitten, eli miksi viisaat dosentit Valtaohja ja Enqvist muuttuvat niin tyhmiksi heti kun he alkavat jankata kristinuskosta. Sinänsä hassua ilahtua niin kovasti siitä, jos joku toinen ihminen on huomannut saman asian kuin minä. Mutta ehkä minun laumasieluisuuteni näkyy erityisesti tällaisissa asioissa.

1967288.jpg