Maanantaisesta Kirjakahvilan keikasta jäi hautumaan se kun opiskelijatyttö kertoi havaintoja nuorten kirjoituskilpailusta. Suurin osa tarinoista, joissa puhuttiin rakkaudesta, käsittelivät kauheuksia. Mukana oli pari positiivista rakkaustarinaa ja ne olivat maahanmuuttajanuorten kirjoittamia.

Opiskelijat miettivät mistä johtuu, että rakkaudesta kirjoitetaan niin ongelmakeskeisesti ja toivottomasti. Minä huomautin, että kun opiskelijat järjestävät kirjakahvilaan tilaisuuden, jossa käsitellään romanssia nuortenkirjallisuudessa, niin he ristivät tilaisuuden Siirappisarjaksi. Että siis kertoisiko se jotain? Koska mehän näytämme nyt elävän sellaisessa maailmassa, ettei meidän oikein ole mahdollista puhua onnellisesta rakkaudesta muuten kuin ironisoimalla sitä. Jos haluamme puhua rakkaudesta ironisoimatta, niin ainoa mahdollisuus on lastata rakkaustarina kauheilla koettelemuksella aina insestistä lähtien.

Tottahan nuoret tämän ymmärtävät ja he kokisivat tekevänsä itsensä pelleiksi, jos he menisivät kirjoittelemaan auvoisia rakkaustarinoita jotka päättyvät onnellisesti. Sitä paitsi he tietäisivät, etteivät he moisilla sepustuksilla menestyisi kilpailussa. Koska emmehän me nykyään millään muotoa halua uskoa, että onnellista rakkautta olisi. On mielestämme epärehellistä kirjoittaa tarinoita, jotka eivät keskity osoittamaan kuinka kenties hyvinkin lupaavasti alkaneen rakkauden rapautuminen maanpäälliseksi piinahelvetiksi tapahtuu, kun alkuhuuma on mennyt ohi ja arki edessä.