2082063.jpg

Katselen valokuvia ja muistelen edesmenneitä karvapalluikoitani. Kuvassa on Limppu. Sotku karvoissa on sata vuotta vanhaa sammalta. Uintireissun jälkeen se kerran livahti olohuoneeseen, missä tehtiin lattiaremonttia, ja riemukkaasti piehtaroi fylleissä. Jäätyään kiinni se katseli raivoamistani kummastuneena. Sen kuulo oli jo noihin aikoihin heikentynyt.

Vasta nyt tuli mieleen, että sekö kuulon vei kun niin usein raivosin sille. Olisi mukava kertoa, etten koskaan ilmaissut  suuttumustani epäasiallisin solvauksin, mutta se olisi totuuden vastaista. Kaduin monta kertaa, että olin paitsi hankkinut itselleni koiran, myös valinnut juuri Limpun niiden seitsemän pennun joukosta, joista joku toinen olisi varmasti ollut vähemmän itsepäinen ja hermoja raastava.

Olin Limpun kanssa kahdestaan kotona aamusta iltaan lähes kaikkina sen elämän päivinä ja yöt kuuntelin sen hengitystä, joka tuntui huojuttavan taloa. Kun hengitys aikanaan pysähtyi, tuntui maailmakin pysähtyvän.


Nyt olen ollut kuukauden kuivilla. Se tarkoittaa, että olen ollut ilman minkäänlaista kotieläintä. Kolmenkymmenen vuoden yhtäjaksoisen käytön jälkeen muutos on ollut suuri ja sopeutuminen uuteen elämään ajoittain vaikeaa.