Huipensin kaunokirjallisesti lattean vuoteni lukemalla Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät. Se ei oikein tarinaltaan tyydyttänyt, mutta ihmiskuvaus ja elämäntavan kuvaus oli kiinnostavaa. Siinä kuvattiin maailmaa, joka nyt on jo painunut historiaan, mutta joka melkein oli vielä läsnä minun lapsuudessani. Tuli samanlainen nostalginen sävähdys kuin vanhoja kotimaisia elokuvia katsellessa.

Kiinnitin huomiota Vartion kerronnallisiin ratkaisuihin. Ensin puhuttiin naisesta, sitten vähän myöhemmin naista alettiin kutsua karjakoksi, sitten vähän myöhemmin hänet nimettiin. Tämä tuntui minusta kömpelöltä, mutta Vartiolla varmaan oli ratkaisulleen perusteet. Minua myös ärsytti kun päähenkilö kuoli kesken kaiken ja kirjan loppuosa oli hänen kuolemansa aiheuttamien järjestelyjen setvimistä. Kirja oli realistisen oloinen, lukiessa ajatteli monta kertaa, että joo, tuollaista se on, noin ihmiset käyttäytyy, joo joo, tuttua on. Pidin Vartion kirjoittamista repliikeistä ja dialogeista. Mutta olin silti jotenkin hölmistynyt kun kirja yhtäkkiä päättyi. Mitä nyt, miksi ei tullutkaan mitään valaistusta, miksi kaikki vain tuolla tavalla raukeni tyhjiin. No se kai on elämää, elämässä käy niin, mutta pinnallisuuksissani odotan romaanilta jotain kohotusta.

Ei tämä ollut ensimmäinen Vartion kirja, olen joskus puberteetissä lukenut  Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö. Siinä oli seksikohtaus, se oli ehkä ensimmäinen lukemani seksikohtaus. Aika vaatimaton sellainen, mutta jäi mieleen. Tässä nyt lukemassani kirjassa ei ollut yhtään seksiä.

Yritin lukea myös Iiris Kähäriä, mutta en jaksanut. Vielä. Pahoittelen tämän postauksen banaaliutta, kyllä huomaa ettei ole tullut kirjallisuustiedettä opiskeltua.