Tutustuin Seinäjoella Alvar Aallon arkkitehtuuriin ja kävin Lakeuden ristissä istumassa. Huomasin ettei minulle sovi tuollainen paljas, puhtaan valkoinen kirkkotila, jossa ei ole muuta katseltavaa kun alttarille isketty risti. Kai Alvarilla on ollut pelkistyksessään jokin idea. Pahat kielet tiesivät kertoa, että kirkon akustiikka on aivan mahdoton ja Seinäjoen kaupungin budjetti paukkuu kun ulkoverhoilu pitää uusia viiden vuoden välein. Museovirasto kieltää tekemästä muutoksia.

Istuessani kirkonpenkissä sisälle astui pikimusta mies ja meni etupenkkiin lukemaan Raamattua. En itse asiassa ole ihan varma lukiko hän juuri Raamattua, mutta hän näytti lehteilevän kirjaa, josta kuului samanlainen hento haviseva ääni kuin Raamatun ohuista lehdistä. Sinänsä kertoo jotain kirkon akustiikasta, että niin selvästi kuulin kirjan lehtien havinan, vaikken aivan miehen niskan takana istunutkaan.

Sitten mies meni polvilleen alttarin eteen. Minä nauliinnuin penkkiin seuraamaan miten pitkään hänen polvensa kestävät kivilattiaa. Meni viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, varttitunti. Seurasin miehen yksityistä rukoushetkeä kuin performanssia. Tulin ajatelleeksi, että ehkä sen vuoksi katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa kunnioitetaan pyhimyksiä, että pyhimyksissä on tenhovoimaa. Tosi hurskaus vetää puoleensa. Ajattelin odottaa kirkossa niin kauan, että mies saa rukoushetkensä päätökseen. Hän viipyi alttarin ääressä polvillaan niin pitkään, että lopulta tajusin hänen ilmeisesti jatkavan sitä siihen asti kun kirkko suljetaan. Joten lähdin itse pois, sytytin kynttilän mennessäni ja uhrasin muutaman ajatuksen kaikille edesmenneille läheisilleni.

Koulukierros Ylistarossa meni lopulta kohtuullisen hyvin. Nyt olen jälleen kotona. Kävin saunassa, join siiderin. Vuorotteluvapaalla oleva mieheni oli leiponut pullaa.