Tänään minulta riistettiin hammas. Hammaslääkäri oli ystävällinen ja selitti työvaiheet huolellisesti. Vartin verran hän piti käsiään suussani ja nitkutti leukaniveltä. Ajattelin edellisiä sukupolvia, jotka ovat saaneet kestää tällaiset toimenpiteet ilman turrutusta. Poiston jälkeen minua kohdeltiin kuin potilasta. Tunsinkin itseni potilaaksi. Päästä huippasi ja polvet olivat ylikypsää makaronia. Olo oli nöyryytetty, tajusin jälleen kuolevaisuuteni.

Muistan vielä ajat, kun isä nyppi irtoilevia maitohampaitani pelottavilla pihdeillä, joita hän piti vessan lääkekaapissa. Pihdit olivat perua sota-ajan lääkintämiestehtävistä. Heiluuko hammas, hän sanoi, katsotaanpa. Sitten ei auttanut muu kuin avata suu ja antaa hänen nypätä heiluva hammas pois.  Säilytin maitohampaitani kuparisessa pulleassa kupissa, jota pidettiin olohuoneen kellon päällä. Ehkä se oli entinen tuhkakuppi. Isällä oli tapana pestä hammasproteesejaan vessan lavuaarissa ja minä matkin häntä ja pesin hänen perässään omat irrotetut maitohampaani samalla menetelmällä. Se oli minusta jännittävää.

Mutta nyt minä en halunnut edes nähdä menetettyä hammastani.

Kummallista miten peruuttamatonta ajan kulku on, ainakin tässä todellisuudessa jonka valtaosa ihmisistä kokee jakavansa ainakin silloin kun ovat selvin päin.