Tänään meni jo paremmin. Tapasin kolme ryhmää yläasteikäisiä ja herättyäni aamuyöstä murehtimaan kuinka selviydyn kirjailijavierailusta kunnialla, keksinkin tehdä itselleni kysymyksiä joihin sitten vastasin. On nimittäin niin, että minun on kauhean vaikea selittää mitään ellei joku kysy. Jos ei kukaan kysy, minusta tuntuu ettei ketään kiinnosta ja jos ei ketään kiinnosta, en osaa sanoa mitään kiinnostavaa, olen jotenkin sillä tavalla rakennettu. Sen vuoksi keksin itselleni kiinnostavia kysymyksiä, jotka sitten esitin itselleni ja vastasin vuolaasti. Erityisen mukavaa oli, että spontaaneja kysymyksiäkin sitten tuli oppilaiden puolelta ihan yllättäen ja kohtasin tytön joka oli lukenut Maanantaisyndrooman kolmesti, koska se on niin hyvä kirja. Yksi tytöistä kysyi, että saanko vaikuttaa kirjojeni kansiin ja kansitraumani uhkasi jälleen revetä liitoksistaan, mutta sain suurimman ahdistukseni taltutettua ja totesin tyynesti, että saan jonkin verran, mutta lopputulos on aina korkeammassa kädessä.

Huomenna vielä kolme ryhmää ja sitten kotiin.