Perjantaina posti toi kirjeen, jossa kerrottiin että minut oli hyväksytty opiskelemaan julkaisugraafikon ammattitutkintoa. Jonakin huuruisena marraskuun iltayönä koneen ääressä liian pitkään istuneena olin värkännyt hakemuksen. Luultavasti yritettyäni tehdä Indesignillä jotain Pietarin matkakirjalleni. Mutta kun se on niin hankalaa. Olin jo unohtanut koko hakemuksen, koska oppilaitoksesta ei ollut kuulunut mitään. Kuvittelin, ettei minua ollut huolittu kurssille, mikä olisi ollut ihan loogista, sillä eihän minulla ole alan työkokemusta. Epäuskoisuudestani johtuen en ollut kevään aikatauluissa ottanut huomioon mahdollista uutta kurssia.

Nyt olisi sitten ollut kymmenen päivää aikaa järjestellä aikataulut uuteen uskoon. Kaksi päivää asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, ettei se onnistu ja peruin kurssin. Harmittaa hirveästi, koska olisin todella mielelläni opiskellut noita ohjelmia. Samoja ohjelmiahan olen paljolti opiskellut tässä nykyisessäkin koulutuksessa, mutta lisä ei olisi ollut pahitteeksi.

Tänään olen värkännyt parille tutulle kotisivuja ja kahvitauolla mietin, että miten ihmeessä minä en nuorena hakeutunut tällaiseen ammattiin, silloin olisi voinut olla vielä toiveita päästä johonkin hommiinkin sen lisäksi, että ylipäänsä olisin pystynyt omaksumaan vaadittavat taidot paremmin. Päivittelin asiaa pitkään, ja sitten yhtäkkiä tajusin, että eihän näitä ohjelmia ollut silloin kun minä olin nuori. Ei ollut kannettavia tietokoneita, nettiä, oikein mitään, ainakaan minun ulottuvillani. En olisi voinut valita tällaista ammattia.