Tuomiokirkon eteen on taas pystytetty se iso kuusi.
En tiedä miten vanhasta perinteestä mahtaa olla kysymys. Minun
henkilökohtaista uutiskynnystäni tapahtuma ei ole koskaan aikaisemmin
ylittänyt koska en ole ollut erityisemmin jouluihminen. En kuulu siihen
kansanosaan joka siivoaa ja paistaa laatikoita ja rynnii kaupungilla
lahjojen perässä. Joulukorttien lähettämisen kanssakin on ollut aina
vähän niin ja näin. Viime jouluna jäivät kokonaan lähettämättä kun oli
se muutto ja rakennusprojekti ja voimat kaikin puolin täysin loppu.
Mutta nyt minä jollakin tavalla heräsin. Siis että tässä meidän
rationaalisessa aikuismaisessa maailmassamme jossa kilpailukyky on
keskeisin uskontomme, jotkut aivan aikuiset ihmiset järjestävät ja
organisoivat virka-ajalla tällaisia juttuja. Siis valikoivat sopivan
kuusen, organisoivat kaadon, kuljetuksen ja pystytyksen, mikä ei ole
ihan pikkuinen juttu kun kysymys on 23 metriä pitkästä puusta.
Leveimmältä kohdaltaan kuusi on kymmenkunta metriä leveä ja painoa
sille on kertynyt reilut 3 000 kiloa. Kuusen kannosta laskettiin
kuusen iäksi 73 vuotta. Kuusi kuljetettiin paikoilleen
poliisisaattueessa ja poliisit pitävät kuusen saattamista suurena
kunniatehtävänä. Ne järjestelevät kuulemma vapaitaankin niin että
pääsevät saattamaan kuusta.
En minä tiedä, mutta jotenkin
tämä liikuttaa minua. Isot ihmiset saattamassa kuusta. Jolla ei ole
siis niin minkään valtakunnan järkevää tarkoitusta muuta kuin nököttää
siinä kirkon edustalla ja näyttää kauniilta. Jotenkin se on minusta
hienoa. Että ihmiset kykenevät innostumaan kauniista turhuudesta. Että
tällaista asiaa pidetään tärkeänä, vaikka voin kuvitella että joidenkin
mielestä kuusen pystytys on kurjistuvan yhteiskuntamme resurssien
vihoviimeistä haaskausta. Mutta olkoon vain. Minusta tässä kiteytyy
ihmisyydestä jotain sellaista joka antaa minulle toivoa ja tekee
melkein mieli mennä keittiöön leipomaan joulutorttuja.
torstai, 24. marraskuu 2005