Olen lukenut Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa Hyvä itsetunto. ( Minua
harmittaa ettei kirjassa ole lähdeluetteloa. Se puuttui myös
temperamentteja käsittelevästä teoksesta.)
LKJ kertoo, että Suomi oli parikymmentä vuotta sitten mukana
kansainvälisessä vertailussa, jossa tarkasteltiin amerikkalaisten ja
Euroopan eri maiden ihmisten tunne-elämää. Suomalaiset poikkesivat
muista kansallisuuksista suuresti. Heidän tunnekokemuksensa olivat
kaikkein negatiivisimpia, heillä oli käytössään monipuolisin kokoelma
negatiivisia tunteita. Lisäksi he kokivat nämä tunteet voimakkaampina
kuin muut tutkittavat ja pitivät negatiivisia tunteita positiivisia
tärkeämpinä. Heillä oli esim. vihantunteille enemmän erilaisia muotoja
kuin muilla. Vihaisuus oli heille myös voimakkaampi kuin muille
kansallisuuksille. Suomalaiset myös pitivät vihaa tärkeämpänä tunteena
kuin esimerkiksi iloa. Positiivisten tunteiden määrä taas oli
suomalaisilla vähäisempi kuin muilla kansoilla. He eivät kokeneet
positiivisia tunteita kovin voimakkaina eivätkä pitäneet niitä yhtä
tärkeinä kuin negatiivisia. Tässä tutkimuksessa myös legenda
suomalaisesta kateudesta sai faktapohjaa. Suomalaisilla kateus ruoskii
heitä ponnistuksiin, pärjäämään paremmin. Lopputulos tutkimuksessa oli,
että "kaukana kylmässä Pohjolassa asuu maailman synkin, pessimistisin
ja kateellisin kansa."
Mistä tällainen ilmapiiri? Mielestäni
meidän olisi syytä pohtia tätä juttua. Se on tietenkin hankalaa koska
olemme suomalaisen negatiivisuuden kasvattamia ja pidämme sitä ainoana
oikeana ja järkevänä maailmanjärjestyksenä. Muualla ollaan lepsuja ja
lällyjä eivätkä ne sitten mitään osaakaan. Suomalaisten kilpailukykyä
onkin viime vuosina hehkutettu, olemme maailman kilpailukykyisimpiä,
mutta vielä paremmin pitäisi menestyä, joten löysät pois!
Tietysti kansallisuuksien sisällä on suuria henkilökohtaisia eroja
siinä kuinka voimakkaasti koemme tunteita ja kuinka positiivinen tai
negatiivinen tunnerekisteri meillä on, emme me mitään toistemme
klooneja ole. Mutta olen joskus ihmetellyt, miksi on niin harvoja
kotimaisia kirjailijoita joiden teoksista nauttisin. Ja ne joista
nautin ovat suomenruotsalaisia. Jos me todella olemme näin
poikkeuksellisen negatiivisia ihmisiä, ei tarvitse ihmetellä miksi
kirjallisuuskin on negatiivista. Olen pitänyt itseäni
syntymäalakuloisena ihmisenä, joten nyt mietin miksi alakuloinen,
kolkko kotimainen kirjallisuus ei kuitenkaan minua viehätä. Miksi
kaipaan käännöskirjallisuutta joka on hengeltään huomattavasti
valoisampaa?
sunnuntai, 22. tammikuu 2006