Sivullinen kyseli: Onko
parempi avata vai sulkea: kirjoittaa paperille elämä, joka on eletty ja
tullaan elämään? Eli kyselen terapiakirjoittamisen perään... Plussat ja
miinukset rehellisesti eteen, kiitos!
En usko
että kysymykseen on yleispätevää vastausta. Riippuu ihmisestä.
Olen vetänyt omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kursseja seitsemän
vuotta. Ei ole niinkään harvinaista että ihminen ärsyyntyy huomatessaan
että hänen pitäisi nyt muistella menneisyyttään ja kirjoittaa siitä.
Aluksi minusta tuntui hyvin oudolta, että ihminen joka tulee kurssille,
saattaa protestoida muistelutehtäviä vastaan ja kysyä äreästi miksi aina vatvotaan menneisyyttä. Miksi ei koskaan suuntauduta kohti tulevaa.
Omasta tulevaisuudesta kirjoittamisestakin voisi tietysti kurssin
järjestää. Narratiivinen terapiahan keskittyy vaihtoehtoisten
elämäntarinoiden kehittelemiseen juuri sen vuoksi että tulevaisuus
olisi jotenkin kevyempi. Toisaalta menneisyyden kaivelukin tähtää
tulevaan, koska ihminen on kerran elossa ja toivoo että tulevaisuus
toisi mukanaan hyvää. Ei kuitenkaan ole täysin tavatonta, että ihminen
jättää kurssin kesken koska huomaakin olevansa tulevaisuuteen suuntautunut ihminen joka on sulkenut menneisyyden oven takanaan.
Olen ajatellut, että jotkut ehkä tarvitsevat kurssia huomatakseen
kumpaan leiriin he oikeastaan kuuluvat, niihin jotka haluavat
muistella, vai niihin jotka haluavat olla muistelematta.
Joten kai minä ajattelen niin, että ihmisen pitäisi kysyä tätä
itseltään. Haluanko unohtaa, vai haluanko muistaa ja muistaessani antaa
uusia tulkintoja kaikelle sille mitä on tapahtunut tai jäänyt
tapahtumatta.
Kirjoittaminen on aina se kuuluisa
kaksiteräinen miekka. Kun ihminen alkaa kirjoittaa, hän alkaa myös
tulkita elämäänsä. Kirjoittamalla hän joko vahvistaa niitä käsityksiä
joita hänelle on elämästä muodostunut tai sitten hän etsii
kirjoittamisen avulla uusia tulkintoja. Prosessi voi olla vapauttava,
voimaa antava. Mutta usein se myös nostaa pintaan kaikenlaista ikävää
kuonaa, joka on ollut mukavasti piilossa siihen asti, mutta nyt
vaatiikin käsittelyä.
Oma menetelmäni ryhmien
vetäjänä perustuu konkretiaan. Keskitymme konkreettisten paikkojen,
ihmisten, tapahtumien kuvaamiseen ja vältämme tunne-elämän syövereihin
uppoamista. Lapsuuden leikkipaikkoihin, mummolaan, kansakouluun,
ensisuudelmaan sinänsä jo sisältyy voimakkaita latauksia ilman että
niitä pyritään erikseen hehkuttamaan. Konkreettiset kuvaukset ovat myös
sillä tavalla yleispäteviä, että niihin on kaikkien helppo samastua ja
eläytyä. Ryhmän voima on siinä, että yhden ryhmäläisen muisto saattaa
kirvoittaa muissa ryhmäläisissä esiin asioita joita he ovat tyystin
unohtaneet. Minäkin olen muistanut ryhmien avulla hassuja
yksityiskohtia omasta lapsuudestani. Esim. jääpuikkokarkit joita
venytettiin ohueksi nauhaksi Porin maauimalan saunassa. Ja
vaaleatukkaisten kloorinvihreät hiukset.
tiistai, 28. maaliskuu 2006