Sain naapurilta lahjaksi de Mellon Lähteillä, joka modernisoi ja soveltaa Ignatius Loyolan Hengellisiä harjoituksia. Kesäloma ei ehkä ole parasta aikaa tällaisille mietiskelyille, mutta olen kuitenkin tehnyt niitä aina jossain välissä. Tänään olen miettinyt vanhempiani ja yrittänyt ymmärtää, miksi oli aivan välttämätöntä että sain sellaiset vanhemmat jotta minusta tulisi tällainen kuin nyt olen. Haastava tehtävä. Huomaan nimittäin, että minun on vaikea nähdä tämänhetkinen lopputulos positiivisena asiana. Tajuan aina ajatelleeni, että jos kaikki olisi mennyt oikein, minusta olisi tullut aivan erilainen ihminen, siis parempi ja onnellisempi, viisaampi, menestyneempi, kauniimpi, iloisempi. Mutta sitten kaikki menikin jotenkin väärin ja minusta tuli syrjäänvetäytyvä, masennusherkkä valittaja, joka ei pysty keskittymään mihinkään järkevään asiaan. Iloitse nyt tällaisesta psyykestä ja kohtalosta sitten.

De Mellon ansiosta aloin kuitenkin miettiä, että entäpä jos olikin alunperin oikein tarkoitettu, että minusta tulisi juuri tällainen kuin nyt olen. Että entäpä jos tämänhetkinen tilani ei olekaan surkea sattuma vaan korkeamman tahon loistava suunnitelma? Kuinka sitten suu pannaan?

De Mello sanoo, että jokainen lapsi tuo tähän maailmaan mukanaan viestin ja käski pohtia mikä on minun viestini. Siinäpä sitä onkin pohtimista. Mutta siis yhtäkkiä tämä ajatus alkoi ihan järjetömästi kiinnostaa. Että entä jos kaikki ikävät kokemukseni lapsuudessa ja nuoruudessa eivät olekaan olleet vain  koettelemuksia, jotka ovat vieneet minulta mahdollisuuden onneen ja tasapainoiseen elämään, vaan ne ovat tapahtuneet minulle, jotta voisin kypsyä tehtävääni. Jotta voisin löytää viestin joka minulla on tälle maailmalle.

No vielä minä en varsinaisesti ehkä usko tuohon, mutta hauska ajatella tätä asiaa sellaisesta kulmasta josta en ole sitä koskaan ennen ajatellut. Ja kyllähän minä keksinkin jo miksi on ollut välttämätöntä, että minulla on ollut sellainen lapsuus. Lapsuuteni ansiosta minulla on elävä ja voimakas mielikuvitus. Mutta en ole ehkä arvostanut mielikuvitustani riittävästi. Olen ajatellut, että kirjoitan työkseni tarinoita koska en pärjännyt koulussa eikä minusta sen vuoksi voinut tulla eläinlääkäriä joka olisi ollut unelma-ammattini.

Ehkä minä nyt voin kuitenkin päättää, että olen ihan oikeassa ammatissa. Että voisin paneutua tähän työhön eikä jatkuvasti tarvitsisi vilkuilla ympäriinsä ja miettiä voisinko kenties ryhtyä vielä tekemään jotakin järkevääkin. Ehkä kirjoittaminen onkin järkevintä mitä voin tehdä? Tällaisen kysymyksen perään minulla on ollut tapana nauraa ironisesti, mutta jos nyt jättäisikin sen naurun väliin ja alkaisi ihan vakavasti pohtia mikä on minun viestini maailmalle.

Postmodernissa, ironisessa ympäristössä on kyllä pelottavaa sanoa ääneen jotain tällaista.