Aina joskus lehdissä esitellään jotain tuntemattomaksi jäänyttä kirjailijaa ja päivitellään miksi siitä ei missään puhuta.  Olen aina lukenut noita juttuja ajatellen, että olisi jotenkin tylsää tulla tunnetuksi kirjailijana jota kukaan ei tunne. Onneksi tietysti yhden lehtijutun perusteella kenestäkään ei tule kovin tunnettua ja kirjailija jonka tuntemattomuus on hänen suurin myyntivalttinsa, on lehtijutun jälkeen todennäköisesti pian yhtä tuntematon kuin ennenkin. Nyt sitten kustantaja ystävällisesti lähetti minulle pari lehtijuttua, joista toinen on ollut heinäkuussa Seurassa. Siinä Leena Lehtolainen kehuu kirjaani Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Ja toimittaja on pistänyt Leenan kuvan viereen minun pärstäni ja siinä alla on teksti: Kirsti Ellilän tuotanto on kollega Leena Lehtolaisen mielestä jäänyt turhan vähälle huomiolle. Oi voi, siitäs sain. Onneksi minulla on nykyään tämä zen-vaikutteinen jesuiittamainen maailmankatsomus jonka mukaan kaikki mitä tapahtuu, on meidän parhaaksemme, ihmisen tehtävä on vain ymmärtää se, joten kaipa minä tämän sulatan.

Aamulehdessä oli herttainen arvostelu Iiriksestä otsikolla Oudokki perkaa myyttejä. Satakunnan kansan arvostelussahan kirjaani kauhisteltiin, mutta Tiina Ahokkaan mielestä kuvaan "hienosti syrjäänvetäytyviä tai ulkopuolelle suljettuja nuoria. Yksinäisiä lintuja ei psykologisoida puhki, eikä heistä tehdä avuttomia reppanoita." Hän toteaa myös, että romaanieni päähenkilöt ovat usein marginaalissa. Jollain tavalla varmaan kyllä. Kun Satakunnan arvostelija valitti, etten anna nuorille mitään toivoa vaan annan heidän hukkua ongelmiinsa, on tämä arvostelija ymmärtänyt mistä kirjassa on kysymys: "Kolmen yksinäisen kohtaaminen tekee jokaisesta hiukan vahvemman." Aivan niin. Mutta vain hiukan, tässä vajavaisessa maailmassa kun elämme.