Meille on rantautunut useammastakin jäämistöstä kirjoja ja suurin osa niistä on sellaisia, etten edes kuvittele lukevani niitä. Eilen nyppäsin joukosta Karen Blixenin novelleista kootun pienen valikoiman, Neljä tarinaa. Tähän asti Karen Blixen on ollut tuttu lähinnä rakastaessaan Meryl Streepin hahmossa Robert Redfordin esittämää seikkailijaa elokuvassa Minun Afrikkani. 

Novellikokoelman tarina Babetten pidot oli hieno. En muista, että kukaan enää kirjoittaisi tarinoihin tuollaisia juonia. Minä kirjoittaisin, jos osaisin, mutta en osaa. Tuli taas sellainen tunne, että novellien kirjoittajat keskittyvät niin kovasti kielellisen ilmaisun runollisuuteen, että tarina jää väkisinkin yksiulotteiseksi. Tietysti voi olla niinkin, että tarinat ovat nykyään niin hienovireisiä, että minä, jonka kirjallinen maku on tuohesta, en ymmärrä niiden hienouksia.

Babetten pidot sijoittuu kaukaiseen norjalaiseen merenrantakylään 1800-luvun puolivälissä. Babette on ranskalaispakolainen, joka elää yksinkertaisen norjalaisen maalaispappilan tyttärien palvelijana ja valmistaa yksinkertaisia aterioita turskasta juuri siihen tyyliin kuin rantakylässä on aina valmistettu. Sitten Babette saa yllättäen Ranskasta perinnön ja pyytää saada järjestää seurakuntalaisille juhlat.

Hän tilaa Ranskasta ruoka-aineet ja valmistaa pidot joille ei ole rantakylässä koskaan nähty vertaa. Ihmiset ovat ruokien ja viinien suhteen äineyksissään, syövät kiltisti, mutta eivät kommentoi niitä sanallakaan. Pitojen jälkeen papintyttäret tiedustelevat, aikooko Babette nyt palata Ranskaan omaisuutensa turvin ja varsinkin kun poliittinen tilanne on siellä rauhoittunut. Babette sanoo uupuneena, ettei aio. Hän tuhlasi omaisuutensa pitoihin ja sitä paitsi Ranskassa kaikki ne, jotka voisivat ymmärtää ja arvostaa hänen keittotaitoaan, on surmattu tai teljetty vankilaan. Kukaan tässä maailmassa ei ymmärrä kuinka loistavia ruokia hän osaa valmistaa, joten yhtä hyvin hän voi pysyä norjalaiskylässä keittämässä turskaa.

Mietin miten paljon ympärillämme mahtaa elää Babetteja, ihmisiä, jotka ovat taitavia jossain asiassa, tekevät työnsä suorastaan mestarillisesti, mutta me muut emme tajua miten taitavia he ovat, koska meillä ei ole vaadittavaa herkkyyttä ymmärtää heidän suorituksensa loistokkuutta.

Seuraavaksi voisin lukea Heli Ojanperän Kadonneen maailman. Onko tuttu kirja? Googlasin Ojanperän, aika vähän löytyi infoa, mutta ilmeisesti kysymys on kuvataiteilijasta, joka on kirjoittanut myös pari romaania.